Jegor Gaidar junaili 1990-luvulla Venäjälle talousuudistuksen, jonka seurauksista maksetaan nyt kammottavaa hintaa. Miksi suomalaiset poliitikot silti hehkuttivat häntä aivan viime vuosiin asti?
Kuva: Matti Pikkujämsä
Tommi Nieminen HS
Syksyllä 2005 istuin Diana-auditoriossa Helsingin keskustassa noin 60 muun ihmisen kanssa.
Yleisö oli maksanut 900 euroa iltapäivästä Rkp:n presidenttiehdokkaan Henrik Laxin varainkeruuseminaarissa.
Suomenruotsalaisen pienpuolueen ehdokkaaksi Lax oli saanut houkuteltua varainkeruuseminaariinsa hämmentävän puhujan.
Neljä riviä itseäni edempänä istui pieni pyöreäposkinen mies.
Sehän oli itse Jegor Gaidar!
Venäjällä oli 1990-luvun alussa kaaos.
Pääministeriksi oli valittu Gaidar, joka oli aiemmin talousministerinä luvannut 18 kuukaudessa tuunata Neuvostoliiton luhistuneen systeemin länsimaiseksi markkinataloudeksi.
Gaidar aloitti hyperradikaalin talousuudistuksen, jota on usein kutsuttu maailmanhistorian suurimmaksi ryöstöksi.
Ja siinä hän nyt pasteerasi – Henrik Laxin seminaarissa. Ylistämässä läntistä markkinaliberalismia ja demokratiaa.
Lax on sympaattinen mies. Hän kätteli kuin Obama ja julisti ihmisoikeuksien, demokratian ja ruotsinkielisyyden evankeliumia.
Kysyin Laxilta, mistä ihmeestä juuri Gaidar tänne paukahti. Lax kertoi soittaneensa Gaidarille Moskovaan ja pyytäneensä.
“Hän joutui tekemään äärettömän kovia päätöksiä, joita ilman Venäjä ei olisi päässyt edes siihen, missä se on nyt. Venäjän kansa ei ole koko historiansa aikana saanut tilaisuutta ottaa omista yhteiskunnallisista asioistaan vastuuta. Gaidar ei ole ryvettynyt siellä. Sopii vain kysyä kriitikoilta, mitä he olisivat tehneet paremmin”, Lax perusteli.
Viime kuukausina olen päntännyt Neuvostoliiton ja Venäjän historiaa: Tietokirjoja, dokumentteja, podcasteja, lehtijuttuja, mitä nyt on käsiin osunut. Kaikki on kelvannut. Olen ollut kuin kylpyhuoneen lääkekaapille eksynyt sekakäyttäjä.
Joulukuussa tuijotin silmät verestävinä brittiläisen Adam Curtisin tuoreen seitsemänosaisen dokumentin TraumaZone, joka käy läpi vuodet 1985–1999. Ensin ruoditaan Neuvostoliiton loppu, sitten Venäjän alku. Curtis tekee kollaasimaisia filmejä, joissa on valtavasti dokumentaarista materiaalia ja muhevan sosiologinen ote.
Hän ei selitä asioita puhki, vaan jättää ajatuksille tilaa.
Kun TraumaZonessa käsiteltiin uuden Venäjän pahinta traumaa, radikaalia talousuudistusta 1990-luvun alussa, kuviin astui tuttu pyöreäposkinen mies.
Arvaattekin ehkä jo kuka.
Pitääkö vallanpitäjää – tai oikeastaan ketä tahansa ihmistä – arvioida hänen menneisyytensä perusteella vai sen perusteella, mitä hänestä on tullut?
Taloustieteilijä Jegor Gaidar oli holtittomien tekojen mies. Hän vapautti kertarysäyksellä neuvostotalouden lähes kaikesta sääntelystä ja lupasi halvaantuneelle järjestelmälle ihmeparannuksen.
”
Gaidar julisti sitä, mitä moni lännessä halusi kuulla.
No mitäs luulette, kuinka mahtoi käydä?
Oligarkit junailivat, ostivat ja kiristivät jättimäiset valtionyhtiöt haltuunsa. Sosiaaliturva oli tuntematon käsite. Talousuudistusta kutsuttiin sokkiterapiaksi.
Kauppojen hyllyt olivat tyhjät. Jos marketissa oli vielä jotakin, hyperinflaatio nosti hinnat pilviin. Valtionomaisuus myytiin holtittomissa huutokaupoissa: ompelimoista sotilastutkiin, hävittäjistä leipätehtaisiin.
Katastrofi oli niin syvä, että jopa venäläisten keskimääräinen elinikä romahti. Vuosituhannen vaihteessa tyhjyyden tunteen täytti tuntematon KGB-eversti Vladimir Putin, joka lupasi kuria ja järjestystä, ja voitti vaalit.
Rkp:n sympaattinen presidenttiehdokas Henrik Lax sen sijaan jäi Gaidarin vetoavusta huolimatta vuoden 2006 presidentinvaaleissa seitsemännelle sijalle ääniosuudella 1,6 prosenttia.
Gaidar oli tehnyt vaikutuksen myös toiseen suomalaiseen poliitikkoon.
Haastattelin ex-pääministeri Esko Ahoa joulukuussa 2018.
Aho toimi lukuisissa merkittävissä tehtävissä, jotka olivat sidoksissa Kremliin. Merkittävin niistä oli jäsenyys Venäjän suurimman pankin, Sberbankin, hallituksessa. Tehtävässä Aho toimi vielä aamulla 24. helmikuuta 2022, kun Venäjän hyökkäysarmeija vyöryi Ukrainaan.
Aho hehkutti Gaidaria. Hän oli jopa suomennuttanut Gaidarin kirjan Imperiumin tuho (suomennos 2014). Edelleen ajankohtaisessa kirjassa Gaidar ruoti rajusti Neuvostoliittoa ja varoitti Venäjää imperialismista.
”Putinkin kuunteli häntä”, Aho sanoi Gaidarista.
Aho ja Gaidar olivat ystäviä joulukuuhun 2009, jolloin Gaidar kuoli veritulppaan. Gaidarin oli epäilty joutuneen myrkytysiskun kohteeksi marraskuussa 2006, mutta siitä hän oli selvinnyt hengissä.
Miksi Gaidarista tuli lännen lemmikki? Miten hän päätyi Rkp:n ehdokkaan vetonaulaksi?
Koska hän julisti 2000-luvun alussa sitä, mitä moni lännessä halusi kuulla: haukkui itää, ylisti länttä ja vaati mahdollisimman liberaalia talouspolitiikkaa.
Tosiasia oli silti se, että Gaidarin käsiohjauksella Neuvostoliiton valtionomaisuus oli 1990-luvulla ryövätty noin kymmenelle oligarkille.
Curtisin dokumentissa oli pätkä mielenosoituksesta Moskovassa vuonna 1995. Raivonkihinän saattoi aistia. Suurimpana konnana kansa piti Gaidaria.
“Mafia helvettiin! Mafia helvettiin!” venäläiset karjuivat.
Voi hyvin olla, että Gaidar oli vilpittömästi pyrkinyt hyvään.
Mutta ilman sokkiterapiaa Venäjä olisi saattanut päätyä jollekin toiselle kehityspolulle. Mille, sitä emme tiedä.
Sen tiedämme, että trauman poliittisista seurauksista maksetaan nyt Ukrainassa kammottavaa hintaa.
