Valtiovarainministeriön pitäisi todentaa seuraavan hallituksen tehtäväksi aiottujen talouspolitiikan kiristysten vaikutukset. Mutta mikä on todennusten uskottavuus, jos ne perustuvat edes osin talousharhoihin, kysyy erikoistoimittaja Jan Hurri.
Julkisen talouden tasapainottamista on helpompi tavoitella, vaatia ja luvatakin kuin oikeasti toteuttaa. Talous kun kulkee omia monimutkaisia ratojaan hallitusten aikeita juurikaan tottelematta.
Hallitusneuvotteluja luotsaava Petteri Orpo (kok) haluaa vahvistaa julkista taloutta seuraavan hallituskauden kuluessa yhteensä kuuden miljardin euron "sopeutustoimin".
Tavoite on suhteellisen kova, ja siksi tarvittava ja tarjolla oleva keinovalikoima ulottuu budjettikirjan kannesta kanteen.
Toistaiseksi esillä olleet keinot ovat painottuneet menopuolen toimiin eli käytännössä menoleikkauksiin ja vain rajoitetusti veronkorotusten kaltaisiin tulojen kohennuksiin. Talouskasvun ja työllisyyden vahvistamisella on tarkoitus kattaa osa tasapainotavoitteista.
Hallituksenmuodostaja on ilmaissut kelpuuttavansa vain sellaisia "sopeutustoimia", joilla on oikeasti tavoiteltavia vaikutuksia – ja joiden tehon valtiovarainministeriö (VM) voi laskelmillaan todentaa.
Toistaiseksi esillä olleet "sopeutustoimet" ovatkin VM:lle tuiki tuttuja, sillä ne ovat kuin suoraan ministeriön juuri tähän tarkoitukseen laatimista virkamiespuheenvuoroista ja talouspolitiikan suosituspapereista.
Siitä sen sijaan on vain niukalti tietoa, minkälaisilla laskelmilla, oletuksilla ja perusteilla VM:n on tarkoitus todentaa minkään toimien vaikutuksia sen enempää yksityiseen kuin julkiseenkaan talouteen.
VM:n aiempien näyttöjen perusteella lienee taas odotettavissa varman oloisia laskelmia jopa vuosien päähän ulottuvine kasvu- ja velka-arvioineen – joiden osin surrealistiset taustaoletukset eivät välttämättä kestä päivänvaloa.
Talousteoriatkin sisältävät arvovalintoja
Valtiovarainministeriön talousennusteet, kestävyyslaskelmat, virkamiespuheenvuorot ja siksi myös talouspolitiikan aiottuja toimia koskevat vaikutusarviot perustuvat virallisesti täysin epäpoliittisiin ja riippumattomiin laskelmiin ja VM:n asiantuntija-arvioihin.
Mutta VM:n laskelmat ja analyyttiset arviot eivät silti ole täysin neutraaleja ja vailla arvolatauksia laadittuja viileitä taloustieteellisiä harjoituksia tosiasioihin tukeutuvine johtopäätöksineen.
Edes VM ei kykene laskelmillaan ja ennusteillaan "näkemään" tulevaisuuteen ja esittämään yhdenkään aiotun "sopeutustoimen" vaikutuksista tosiasioita. Ministeriö kykenee vain tulkintoihin ja valistuneisiin aavistuksiin.
Kuinka uskottavia nuo tulkinnat ovat ja kuinka valistuneita nuo aavistukset ovat, siihen vaikuttaa esimerkiksi VM:n omaksuma taloustieteellinen maailmankuva – ja käsitys yleisön, yritysten ja koko talouden toiminnasta.
Talousennusteiden menetelmäkuvauksissaan ministeriö on kertonut tukeutuvansa niin sanotun uuskeynesiläisen koulukunnan talousteorioihin ja sen keskeisiin työkaluihin, kuten yleisen tasapainon DSGE-talousmalliin.
”
Tähtitieteenkin valtavirta uskoi aikoinaan auringon kiertävän maata.
Tällaisella suuntautumisella VM asemoituu taloustutkimuksen valtavirtaan, ja siksi sen laskelmat – ja talouspoliittiset suositukset – ovat hyvin lähellä taloustutkijoiden konsensusta.
Taloustutkimuksen valtavirtaa edustava tulokulma ei kuitenkaan takaa, että VM:n tulkinnat olisivat luotettavia tai edes suurin piirtein luotettavia.
Tähtitieteenkin valtavirta uskoi aikoinaan auringon kiertävän maata, ja maantieteen valtavirta kuvitteli maan litteäksi kuin pannukakku.
VM:n talouslaskelmat ja -tulkinnat vaikuttavat ainakin osaksi perustuvan perin epäuskottaviin litteän maan talousteorioihin.
Mallitaloudessa on vain vapaaehtoista työttömyyttä
Uuskeynesiläisen (ja uusklassisen) talousteorian tulkintoja ja muunnelmia on melkein yhtä monenlaisia kuin yleisen tasapainon DSGE-talousmaleista on erilaisia sovellutuksia.
Kaikkien niiden taustalla on kuitenkin joukko perustavaa laatua olevia oletuksia yleisön, yritysten ja koko talouden toiminnasta ja luonteesta.
Osa näistä perusoletuksista on välttämättömiä teoreettisten laskelmien pitämiseksi kyllin yksinkertaisina suoritettaviksi, mutta osa on samalla myös kertakaikkisen epärealistisia ja siksi myös täysin epäuskottavia.
”
Osin surrealistiset oletukset voivat vinksauttaa talouspolitiikan toimet sellaisiin siirtoihin, joista koituu kansalaisille oikeita seurauksia.
Juuri noiden epäuskottavien taustaoletusten takia mikään määrä matemaattisia yhtälöitä tai ennustemallien koodirivejä ei saa laskelmien johtopäätöksiä jalostumaan uskottaviksi tai varsinkaan luotettaviksi.
Sen sijaan osin surrealistiset oletukset voivat vinksauttaa talouspolitiikan toimet sellaisiin siirtoihin, joista koituu kansalaisille oikeita seurauksia.
Osa noista seurauksista voi kohdella osaa kansalaisista varsin kovakouraisesti, vaikka ne perustuisivat talousteoreettisiin päättömyyksiin.
Yksi tällainen potentiaalisesti haitallinen ja joka tapauksessa harhainen uuskeynesiläinen perustulkinta katsoo kaiken taloudessa ilmenevän työttömyyden vapaaehtoiseksi.
Arkitodellisuudelle vieras käsitys perustuu lujaan uskoon, jonka mukaan kaikki markkinat, myös työmarkkinat, ovat tehokkaita ja kaikki noilla markkinoilla toimivat tekevät vain täydelliseen tietoon perustuvia ja itselleen edullisia järkeviä valintoja.
Tällaisessa mielikuvitustaloudessa työnkin tarjonta ja kysyntä ovat aina tasapainossa ja kaikki halukkaat töissä. Vain ne ovat työttöminä, jotka ovat itse valinneet vapaa-ajan työn sijaan.
Kenties VM arvioi juuri tämäntapaisen talouskatsomuksen valossa, minkälaisia ja kuinka tehokkaita "kannustimia" Suomen työttömille olisi tarjottava työllisyyden kohentamiseksi.
Satuolento tietää kaiken ja on järkevästi itsekäs
Uuskeynesiläisessä mallitaloudessa – ja ehkä myös VM:n talousmallien perusteissa – on muitakin harhoja kuin se, että kaikki halukkaat ovat töissä ja vain vapaa-aikaansa maksimoivat lomailijat työttöminä.
Todellisuutta äärimmilleen pelkistävissä – tai paremminkin ylipelkistävissä – kaavamaisissa mallimaailmoissa kansalaista, kuluttajaa, palkansaajaa mutta samalla myös yritysten ja pääoman omistajaa ja investoijaa on kuvaavinaan yksi ainoa niin sanottu edustava toimija.
”
Tuosta edustavasta toimijasta on tiedossa oletus, jonka mukaan hän toimii järkevästi, tietää kaiken olennaisen tulevaisuudesta ja ajaa joka toimellaan omaa etuaan.
Se jää yleensä kuvailematta, miten mallin tehokkaat markkinat syntyvät ja toimivat ja miten kukaan käy kenenkään kanssa kauppaa, jos tässä mallitaloudessa on vain yksi kaikkia kerralla edustava kuviteltu toimija.
Sen sijaan tuosta edustavasta toimijasta on tiedossa oletus, jonka mukaan hän toimii järkevästi, tietää kaiken olennaisen tulevaisuudesta ja ajaa joka toimellaan omaa etuaan.
Kattavan tietonsa ja aukottoman järkeilynsä avulla tuo kaikkea kansaa talouden teoriamalleissa edustava toimija esimerkiksi arvioi julkisen talouden velkaantumisen ja kestävyysvajeen vaikutukset omaan ja tulevien jälkeläispolviensa verotukseen.
VM:nkin talousmalleissa kenties kummittelee yhä niin sanottu ricardolainen ekvivalenssi, jonka mukaan on samantekevää, rahoittaako julkinen talous toimiaan velalla tai veroilla.
Tämä uskomus on saanut nimityksensä kehittäjänsä mukaan, joka oli parisen vuosisataa sitten Britanniassa vaikuttanut taloustieteilijä David Ricardo, joka ei lopulta itsekään uskonut ajatuskehitelmäänsä.
Velkaa vai veroja, muka yksi lysti
Ricardolaisen uskomuksen mukaan velkaelvytys on turhaa tai haitallista, sillä julkisen talouden velkaantuminen ja julkisen kulutuksen lisääminen eivät lisää talouden kokonaiskysyntää vaan syrjäyttävät vastaavan määrän yksityistä kulutusta ja yksityisiä investointeja.
Näin käy tämän harhaopin mukaan siksi, että omaa etuaan ajavat ja talouden kehityskulkuja jopa vuosikymmenten päähän tulevaisuuteen etevästi ennakoivat kansalaiset ymmärtävät nyt kertyvän julkisen velan koituvan aikanaan maksettaviksi veroiksi.
Tämä tulevaisuudessa maksuun lankeavan verorasituksen odotus saa kansalaiset saman tien jo julkisen velkaantumisen aikana varautumaan tuleviin veronkorotuksiin lisäämällä säästämistään eli vähentämällä kulutustaan.
”
Tosimaailman tapahtumat puhuvat ricardolaista ekvivalenssiharhaa vastaan.
Ricardo otti tosin itsekin etäisyyttä kuvioon myöntämällä, että on jokseenkin epärealistista olettaa kansalaisten harkitsevan omia kulutus- ja säästöpäätöksiään jopa vuosien tai vuosikymmenten yli tulevaisuuteen kurottavien diskonttolaskelmien perusteella.
Myös tosimaailman tapahtumat puhuvat ricardolaista ekvivalenssiharhaa vastaan, kuten viime vuosien ja vuosikymmenten kriiseissä on koettu.
Taantuman ja talouskriisin oloissa julkisen talouden alijäämät – ja velkaelvytys – ovat paitsi kasvattaneet julkisia menoja myös ylläpitäneet ja kasvattaneetkin yksityistä kulutusta.
Silti ricardolainen harha-ajatus vaikuttaa yhä kummittelevan VM:n talousteoreettisessa mallimaailmassa ja ehkä laskelmissakin, sillä VM suhtautuu yleensä elvytysajatuksiin perin nihkeästi – ja muistaa usein varoittaa julkisen velan syrjäytysvaikutuksista.
Edes Ricardo ei ollut näin harhainen
Jos julkinen velkaantuminen saisi oikeasti aikaan vastaavan kasvun yksityisessä säästämisessä vastaisten veronkorotusten varalta, ja jos VM yhä uskoisi tällaiseen, se vetäisi pohjaa pois yhdeltä toiselta VM:n talousopilta.
Tuon toisen talousopin mukaan julkisen talouden tasapainotusta ei ole edullista eikä siksi suotavaakaan tavoitella verotusta tai ainakaan tuloverotusta kiristämällä.
Menoleikkaukset ovat VM:n suositusten mukaan suositeltavampia ja vähemmän haitallisia kuin veronkorotukset, sillä eritoten tuloverotuksen kiristäminen heikentää kansalaisten työhaluja ja kulutuskykyä ja siksi myös talouskasvua.
”
Mitäpä väliä tosielämän tapahtumilla on, kun uuskeynesiläisessä mallimaailmassa kaikki on niin paljon selkeämpää.
Tämä oletus veronkorotusten haitallisista kasvuvaikutuksista on toki yleisempi tulkinta kuin pelkästään VM:n laskelmissa esiintyvä kummajainen. Mutta se sopii silti varsin huonosti yhteen velkaelvytystä vastustavan keskeisen varoituksen kanssa.
Joka uskoo kansalaisten lisäävän säästämistään (ja vähentävän kulutustaan) julkisesta velkaantumisesta aikanaan koituvien veronkorotusten varalle, muistakoon tuon kuluttajasäästäjien kaukaa viisaan varotoimen myös siinä vaiheessa, kun on aika valita julkisen talouden sopeutustoimia.
Edes Ricardo ei ollut niin harhainen, että olisi arvellut yleisön kiristävän kukkaron nyörejään kahdesti, ensin velkaelvytyksen alkaessa siitä aikanaan koituvien veroseuraamusten takia ja sitten vielä toistamiseen, kun koittaisi aika maksaa noita aikanaan jo kertaalleen säästöillä ennakoituja veroja.
Mutta toisaalta, mitäpä väliä tosielämän tapahtumilla on, kun uuskeynesiläisessä mallimaailmassa kaikki on niin paljon selkeämpää – kaikkitietävät ja äärijärkevät taloustoimijat mukaan luettuna.
