Suomen poliittinen tulevaisuus kulkee kohti mustavalkoista menneisyyttä, kirjoittaa erikoistoimittaja Seppo Varjus.
Annika Saarikko ja Maria Ohisalo kulkevat kohti vaikeita vaaleja. Kuva: Lehtikuva
Seppo Varjus
Kun vastustaja pääsee lähelle, lyönnit sattuvat. Pääsee vaikka samaan hallitukseen.
Viimeiset neljä vuotta hallitus on ollut keskustan ja vihreiden nyrkkeilykehä, jossa muut ovat saaneet toimia kehätuomareina. Vastoin odotuksia tämä ei lisännyt sen paremmin keskustan kuin vihreidenkään kannatusta. Ja nyt totuuden hetkeen eduskuntavaaleissa on vain pari viikkoa.
Annika Saarikon keskustaa ja Maria Ohisalon vihreitä voi odottaa tyrmäys.
Parin vuosikymmenen ajan politiikan suuri viisaus oli, että vaalit voitetaan keskellä. Liika vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus vain karkottaa keskiluokkaistuvia äänestäjiä.
Tämä suosi lähellä poliittista keskiviivaa olevia puolueita kuten keskustaa ja vihreitä. Ne kelpasivat äänestäjille ja muille puolueille.
Ruuhka-Suomen ulkopuolella keskusta oli helpoiten äänestettävä puolue. 2000-luvulla se piti pääministerin paikkaa 12 vuotta ja on ollut hallituksessa 16 vuotta.
Vihreiden perustamisen 1980-luvulla mahdollisti osin vasemmistolaisten pettymys reaalisosialismiin. Sen kannatuksen kasvu ei koskaan ole ollut suoraviivaista, mutta enimmäkseen ylöspäin. Se on kelvannut tukipuolueeksi hallitukselle niin oikealle kuin vasemmallekin.
Ajat muuttuvat aina, joskus takaisin päin.
Vuonna 2023 Suomi on jakaantunut selkeämmin oikeaan ja vasempaan kuin koskaan sodanjälkeisenä aikana. Päävaihtoja on kolme, kaksi oikeistolaista ja yksi vasemmistolainen.
On arvo-oikeistolaiset perussuomalaiset, talousoikeistolainen kokoomus ja Sanna Marinin uudestaan punaiseksi värjäämä Sdp.
Vihreiden lisäksi keskustallekin on tarjolla enää tukipuolueen rooli. Tosin keskustan kysymys on hitusen isompaa, koska se kelpaa myös perussuomalaisille.
Tukipuolue on politiikan eläkeläinen, joka on luopunut tavoittelemasta suuria ja kerää muruja äänestäjilleen. Se ei oikein sovi keskustan suureen historiaan eikä vihreiden suuriin unelmiin.
Pari viime vuosikymmentä poliittisia arvoja on tavattu esitellä nelikentällä. Ne voidaan heittää roskiin tilaa viemästä. Suomalainen politiikka on siirtynyt kaksiulotteisesta todellisuudesta yksiulotteiseen, joka voidaan kuvata janalla. Keskusta ja vihreät ovat sillä janalla huonossa paikassa.
Joskus on pakko myöntää välttämätön, vaikka se kuinka potuttaisi. Kliseisin selitys pitää paikkansa:
Kun sekä tiedonhankinta että ihmissuhteet ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, ihmisten todellisuus kapeutuu. Viestit toistavat aina samaa saajilleen. Ihmisille on tarjolla sitä, mitä he haluavat kuulla. Se vain vahvistaa ennakkoluuloja ja sulkee pois vaihtoehtoja.
Puolueet ovat luopuneet suuren yleisön tavoittelusta ja keskittyvät varmistamaan samanmielisten suosiota. Sitten on enää arpapeliä, kun parhaiten ylittää 20 prosentin rajan ja pääsee yrittämään hallituksen muodostamista.
Keskusta ja vihreät eivät joukkoon kuulu, eivät ehkä koskaan.
Jos hallituskaudesta jonkun opetuksen haluaa keksiä, niin se on, että riitelijöistä ei pidä kukaan. Keskustan ja vihreiden yhteenotot vain söivät kummankin kannatusta. Rauhalliset, maltillisia ratkaisuja etsivät ihmiset pelästyivät. Ja juuri he voisivat luonnostaan äänestääkin keskiviivan puolueita.
Suomen poliittinen tulevaisuus kulkee kohti mustavalkoista menneisyyttä.
