Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Konserttiarvostelu | Maailman­kuulu aids-sinfonia muistuttaa 1980-luvun kauhuista – Voiko parhaasta korona­sinfoniasta tulla yhtä vaikuttava?

Kulttuuri|Konserttiarvostelu

Radion sinfoniaorkesterin konsertissa vahvimmilta tuntuivat etukäteen Magnus Lindbergin Suomen ensiesitys ja Gustav Mahlerin klassikko. John Coriglianon aids-aiheinen sinfonia on kuitenkin kestänyt aikaa hämmästyttävästi.

Yhdysvaltalainen säveltäjä John Corigliano. Kuva:  J. Henry Fair

Radion sinfoniaorkesteri kapellimestarina Hannu Lintu ja solistina André Schuen, baritoni, Musiikkitalossa keskiviikkona 28. syyskuuta. – Lindberg, Mahler, Corigliano.

Jos kuoleman hetki uhkaa lähestyä omalle tai läheisen kohdalle, haluatko mukautua vai taistella viimeiseen asti?

Riippuu varmaan tilanteesta. Joka tapauksessa runoilija Dylan Thomas ehdotti Do Not Go Gentle into That Good Night -klassikossaan raivoisaa suhtautumista.

Samaan päätyi vuonna 1989 yhdysvaltalainen säveltäjä John Corigliano ensimmäisessä sinfoniassaan.

Hän oli raivoissaan siitä, että niin moni rakas ihminen oli kuollut tai kuolemassa ennenaikaisesti hiv-tartunnan aiheuttamaan aidsiin.

Sinfonian motto on Rage and Resemblance, raivo ja muistaminen.

Kun haastattelin John Coriglianoa vuonna 1997, hän toivoi, että teos on ”musiikillisesti mielenkiintoinen silloinkin, kun aidsia ei enää ole”.

Kun Radion sinfoniaorkesteri nyt palasi teokseen, toive näyttää toteutuneen, vaikka aids on toki yhä keskuudessamme. Maailman terveysjärjestö WHO arvioi, että viime vuonna hiv-tartunnan vuoksi kuoli 650 000 ihmistä. Kokonaiskuolleisuus on jo yli 40 miljoonaa.

Nykylääkitys on onneksi huomattavasti tehokkaampaa kuin sinfonian syntyhetkellä.

Sinfonian kaksi ensimmäistä osaa alkavat todella raivokkaasti, ja vuoden 1997 RSO-esityksessä ”kauhea meteli” – lainatakseni silloista HS-kriitikkoa – ei mahtunut Kulttuuritalon akustiikkaan.

Nyt kokonaisuus oli tasapainoisempi, kiitos Musiikkitalon demppaavamman akustiikan ja kapellimestari Hannu Linnun balansointitaitojen.

1980-luvun lopun sinfonia tuntui entistä selvemmin jatkavan siitä, mihin Dmitri Šostakovitš jäi 1970-luvun viimeisissä sinfonioissaan.

Ohjelmallisuus vain lisäsi vaikuttavuutta.

Ensimmäisen osan sokkialun jälkeen muistellaan tautiin kuollutta ystävää, joka soitti mielellään Leopold Godowskyn pianosovitusta Isaac Albenizin Tangosta. Jouko Laivuori.

Toisen osan tarantella viittaa siihen, kuinka toinen ystävä menetti tartunnan jälkeen mielenterveytensä. Musiikki kiihtyy tanssi- ja hallusinaatiojaksojen kautta mielipuoliseen raivoon.

Kolmas osa muistaa kahta tautiin kuollutta sellistiä hienoilla sellosooloilla, jonka jälleen Corigliano pyysi oopperansa libretistiltä lyhyitä muistosanoja muille kuolleille ystävilleen.

Tekstejä hän ei sijoittanut sinfoniaan, mutta ne inspiroivat eri instrumenteille sijoitettuja sooloja kauniilla tavalla. Lopulta neljäs osa kerää näitä aineksia yhteen.

Aids-kuolemat ovat vähentyneet, mutta koronavirus on Maailman terveysjärjestön mukaan tappanut noin 15 miljoonaa ihmistä vain parissa vuodessa. Pandemiasta syntyy vielä paljon muistoteoksia..

Toivottavasti parhaat niistä ovat vähintään yhtä vaikuttavia kuin Coriglianon sinfonia.

Magnus Lindbergin varhaistuotanto 1980-luvulla oli joskus melkein liiankin kiperää ja tiheää modernismia.

Nyt 2020-luvulla on toisin: Lindbergin musiikki on pintatasoltaan joskus liiankin ”helpon” tuntuista vetävän elokuvamusiikin tapaan, vaikka musiikilliset prosessit pinnan alla ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.

Suomen ensiesityksen mnyt saanut Serenades yhdistää nämä puolet. Alkupuoli on Lindbergiä minun makuuni: jäntevää, säpisevää, vuolasta mutta ei tukahtuneen risukasaista.

Käsiohjelma mainitsi vaikutteeksi Mahlerin seitsemännen sinfonian äkkiväärän yömusiikin, mutta ajatukseni kulkivat aina Richard Wagneriin asti.

Johtuiko se vain sävellyksestä vai myös siitä, että teoksen kantaesityksen Chicagon sinfoniaorkesterin edessä johtanut Hannu Lintu kävi juuri läpi kovan Wagner-kuurin Valkyyrian kapellimestarina Kansallisoopperassa?

Serenadesin loppupuolella tulee sitä uudempaa Lindbergiä: harppu ja jousisointi veivät George Gershwinin makeampiin tunnelmiin. Vaskien käyttö ei enää tuo mieleen vain Wagneria vaan myös hänestä vaikuttunutta erinomaista elokuvasäveltäjää John Williamsia.

Ennustan tällekin vartin makupalalle paljon kansainvälisiä esityksiä.

Kahden elävän säveltäjän väliin sopi myös yksi kuollut eli Lindbergiin ja Coriglianoon vaikuttanut Gustav Mahler. Häneltä kuultiin klassikko Vaeltavan kisällin lauluja.

Baritoni André Schuen sai viime vuonna loistavat arvostelut kollegoiltani RSO-konsertista ja viiden tähden RSO-levytyksestä, kun molempien ohjelmassa oli Thomas Larcherin vaativa nykymusiikkiteos Die Nacht der Verlorenen vuodelta 2007.

Mahlerin parissa Schuen maisteli sanojen ja musiikin suhdetta älykkään sävykkäästi, onhan hän myös arvostettu lied-taituri. Sointi oli todella kaunis ja luulen, että se on vasta puhkeamassa hieman avoimemmaksi ja suuremmaksi.

Musiikkitalon akustiikka ei ole ihmisäänelle helppo, ja balanssi oli hieman orkesterivoittoinen. Pieni lisähuomaavaisuus solistia kohtaan olisi tehnyt esityksestä täydellisen.

Loppuhiljentymisessä tämä toteutui ja saimme kotvan kirkastunutta kauneutta.

Suurin uutinen oli kuitenkin John Coriglianon musiikin kestävyys. Aina niin erinomaisten Mahlerin ja Lindbergin seurassa hän teki tällä kertaa – toki teosvalintojen vuoksi – suurimman vaikutuksen.

Enpä olisi etukäteen uskonut.