Konserttiarvostelu | Säveltäjien sointimystiikka kantoi Musiikkitalon hifi-akustiikassa ja viulusolisti Ilya Gringolts löysi nappivalinnan encoreksi

Hannu Lintu ja Helsingin kaupunginorkesteri tulkitsivat kolme erilaista näkemystä pyhyyteen.

Klassinen

Helsingin kaupunginorkesteri, viulisti Ilya Gringolts ja kapellimestari Hannu Lintu Musiikkitalon konserttisalissa 31.3. – Wagner, Martin, Rautavaara.

Hannu Linnusta tuli RSO:n ylikapellimestarikaudellaan tuttu näky Musiikkitalon kapellimestarikorokkeella, ja siksi olikin nyt mielenkiintoista nähdä hänet vierailemassa myös Helsingin kaupunginorkesterin edessä.

Lopetettuaan RSO-pestinsä toissa keväänä Lintu on työskennellyt Kansallisoopperassa ja johtanut tällä kaudella esimerkiksi Wagnerin Valkyyriaa ja Siegfriediä, joten ei ihme, että alkusoittona kuulluissa Parsifal-oopperan katkelmissa oli täyteläistä, virtaavaa soinnin kauneutta myös Musiikkitalon erottelevassa hifi-akustiikassa. Sointiympäristön selkeys saattaisi helposti myös hälventää Wagnerin utuista sointimystiikkaa, mutta Lintu ja HKO tuntevat kyllä salin, mistä Wagner-tulkinta oli hieno osoitus.

Juuri mystiikkaan koko konsertti muutenkin keskittyi. Parsifalia esitetään usein pääsiäisen aikaan, ja nytkin kuultiin ensimmäisen näytöksen alkusoitto ja kolmannen näytöksen Pitkäperjantain ihme.

Niiden seuraksi Frank Martinin Polyptyque viulusolistille ja kahdelle jousiorkesterille sekä Einojuhani Rautavaaran seitsemäs sinfonia tarjosivat vaihtoehtoisia näkemyksiä pyhyyteen ja mystiikkaan.

Martinin teosta ei ole määritelty konsertoksi, vaikka siinä konsertoiva elementti onkin. Martin sävelsi sen Yehudi Menuhinin tilauksesta vuonna 1973 tämän johtaman Kansainvälisen musiikkineuvoston 25-vuotisjuhlaan. Kantaesityssolisti oli siis huipputasoa, kuten myös nyt soolo-osuuden soittanut Ilya Gringolts. Teoksen nimi viittaa Sienassa sijaitsevaan polyptyykkiin, keskiaikaiseen kuvasarjaan, joka kuvaa pääsiäisen ajan kärsimysnäytelmää. Martinin musiikki on teoksessa sisäistynyttä ja abstraktiakin – ei siis osoittelevan emotionaalista.

Gringoltsin tulkinnassa sykähdyttivät erityisesti ne jaksot, joissa sooloviulu soi paljaimmillaan. Taidokkaan vähäeleisesti Gringolts loi myös niihin hienostunutta tunnelatausta, joka sitoi ne yhteen voimallisemmin soivien jaksojen kanssa.

Jonkin näyttävämmän konserton jatkoksi solistin olisi ehkä helpompi valita encore, eikä siksi olisi ollut ihme jos Gringolts olisi jättänyt ylimääräisen numeron nyt kokonaan soittamatta. Taidokas valinta oli kolmas osa Giuseppe Tartinin toisesta sooloviulusonaatista, jonka surumielisiä barokkiaiheita Gringolts tulkitsi pysäyttävin kansanmusiikkisävyin.

Helsingin kaupunginorkesteri levytti 1990-luvulla Einojuhani Rautavaaran seitsemännen sinfonian, josta tuli levytyksen myötä hänen kansainvälinen läpimurtoteoksensa.

Angel of Light -sinfoniaan kanavoitui hienosti Rautavaaran koko elämän jatkunut kiinnostus mystiikkaan, voimallisiin arkkityyppeihin, joihin myös enkeli lukeutuu. Teos on loistava esimerkki Rautavaaran myöhäiskauden taituruudesta, jossa inspiraatio ohjaa vankasti harjoitettua sävellystekniikkaa. Tuloksena on synteesi, jossa kuuluu kaikuja uran varhaisemmista vaiheista mutta joka on samalla polttavan ajaton. Musiikissa kuuluu vastakohtien kamppailua, ja lopun mahtavasti soivassa pääteemassa valot ja varjot saavuttavat tasapainon.

Hannu Lintu johti Angel of Lightin varsin virtaviivaisesti, ripeillä tempoilla. Etuna oli se, että teoksen kokonaishahmo selkiytyi ja selvät huippukohdat korostuivat – esimerkiksi ensimmäinen osa tähtäsi selvästi osan lopun pääteemaan ja toisaalta ensimmäinen ja kolmas osa erottuivat olemukseltaan selvästi toisistaan.

Toisaalta monet keskeiset jaksot mentiin kiireellä läpi huippuihin tähdättäessä. Esimerkiksi ensimmäinen osa menetti paljon tummasta huminastaan, jota HKO sinfonian ensimmäisellä, Leif Segerstamin johtamalla levytyksellään hurmioituneesti heruttelee.