Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Lauantaiessee | Painetun kirjan kuolema huolettaa eniten niitä, jotka ovat tottuneet saamaan uutuuksia ilmaiseksi

Lukijat siirtyvät painetun sanan äärestä verkkolukemiseen tai kuuntelemiseen, ja jos uskomme uutuuskirjaa, se on menoa se.

WSOY:n vanhan pääkonttorin aulassa Porvoossa voi aistia aikaa, jolloin maailman kirjat ja kirjailijat olivat vielä järjestyksessä.

Kymmenet tummat kirjailija­potretit katsovat vierailijaa WSOY:n vanhan pääkonttorin aulassa Porvoon Mannerheimin­kadulla. Yhtiö siirsi johtonsa Helsinkiin jo vuonna 1930, mutta konttoria tarvittiin Söderströmin suvun synnyin­sijoillakin, sillä vasta 1970-luvulla yhtiön henkilöstö­määrä oli Porvoossa huipussaan: kirjatehtaassa työskenteli peräti yli tuhat ihmistä.

Enää Porvoon ydin­korttelien suurimmassa rakennuksessa työskentelee yksi WSOY:n työntekijä. Arkiston­hoitaja. Syksyllä 2018 hänen hyllyistään poistettiin 13,5 tonnia kirjoja helsinkiläiseen antikvariaattiin.

Tämä suomalaisen kirjallisen toiminnan pyhättö on muuttunut toimistohotelliksi. Aulassa pääsee aistimaan aikaa, jolloin lukeminen oli kunniassa ja maailmankirjat järjestyksessä. Paneeliseinälle kehystetyt potretit tuijottavat kävijää vakavin ilmein Runebergista ja Topeliuksesta alkaen.

Herravoittoinen on WSOY:n menneisyys, kuten muissakin kustantamoissa. Jos potreteissa ei olisi myös nimikirjoitusta, saattaisin otaksua, että eräät ylärivin jyrinäparrat olisivat Matteus ja Luukas, jotka laativat Jeesuksesta tänäänkin suuresti suosittua biofiktiota Raamattuun.

Ei ole mitään uutta auringon alla, kuten Saarnaajan kirja ensin Vanhassa testamentissa ja Mika Waltari sitten Sinuhessa linjasivat. Kirjallisuudessakin osapuilleen kaikki on jo tehty ja nähty, mutta pitää tehdä uudestaan, jotta se ei kuole kokonaan pois.

Mannerheiminkadun ulko-oven vieressä kävijää totisia edeltäjiään jo hiukan rennommin ilmein katsovat kustantamon nuorimmat naamat. Aika näyttää pysähtyneen 1980-luvun alkupuolelle: Juhani Peltonen, Tove Jansson, Arto Paasilinna, Eeva Kilpi, Joni Skiftesvik ja Mirkka Rekola.

Eeva ja Joni vielä elävät.

Joni Skiftesvik debytoi vuonna 1983, Eeva Kilpi (vas.) ja Mirkka Rekola jo paljon aiemmin.

Pian ilmestyvässä teoksessa Lukemisen aika (Siltala) Kansalliskirjastosta eläköitynyt ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm ja tilastomies Yrjö Repo pelkäävät painetun kirjan katoamista ihan tosissaan. Ensin mainittu huutelee muitakin heräämään digitalisaation ja sähköisten välineiden tuputtaman viihteen vaaraan: keskittymiskyky raunioituu, mikä merkitsee ihmisen tyhmenemistä.

Tietokoneiden haku- ja lukuaikapalveluilla siloteltu tie vie kaksikon piirtämässä painajaisessa sivistysvaltion näivettymiseen ja demokratian tuhoon, kun pelkästään omille näkemyksilleen netistä näyttöä nappaava väki huutaa kellokkaikseen populisteja, jotka tarjoavat helppoja ratkaisuja yhteiskunnan vaikeisiin ongelmiin.

Painajainen ei kuulemma ole näkökulmakysymys vaan näytettävissä numeroin. Niitä Yrjö Repo lataa omassa osuudessaan liki sadan sivun verran otsikolla Mitä tilastot kertovat kirjallisuudesta ja lukemisesta?

Eivät luvut kauttaaltaan ole ikäviä, mikä ei kuitenkaan ihmeemmin suitsi opuksen agendaa.

Täytyy sanoa, että: jos painettujen kirjojen lukemisen tulevaisuus riippuisi tästä uutuusteoksesta, viimeinenkin lukulamppu sammuisi jo huomenna. Sillä toisteisuus, numerosade ja vimmastunut ylimielisyys viihdettä kohtaan tekevät siitä liki sietämätöntä luettavaa.

Jääräpäisestä vääjäämättömän muutoksen vastustuksesta huolimatta käsissä on kuitenkin tarpeellinen kiistakirjoitus kirjabisneksen leveiden hymyjen markkinahuumaan, jolle syyn antoi se, kun kymmenen vuoden paha laskusuuntaus kääntyi reippaaseen nousuun pandemia-ajan eristysoloissa. Kansakunta kaipasi tarinoita.

Ekholm lanseeraa käsitteen ”siirtymälukeminen”. Se tarkoittaa käyttäjien siirtymistä painetusta sanasta verkkolukemiseen tai kuuntelemiseen – ja se on Lukemisen ajan mukaan kertakaikkisen lopullista tuomiopäivän menoa nyt.

Karuinta Revon esiin louhimissa numeroissa on, että sivistysharrastuksista tyystin pudonneiden ihmisten määrä kasvaa nopeasti, eikä kirjojen aktiivisten hankkijoiden ja lukijoiden määrä ainakaan lisäänny. Ekholm päättelee, että yhteiskuntamme saattaa eriytyä pahasti. Revetä.

”Kirjailija tarvitsee kustantajaa, mutta kustantaja ei tarvitse kirjailijaa, se voi ostaa sisältönsä mistä haluaa, keskittyä ulkomaisiin lisensseihin, tehdä pikakirjoja someen ponnahtavista koirista, kissoista, Putous-hahmoista ja muista influenssereista ja sen oheen keittokirjoja vuoden joka viikolle ja varmistaa oman tulokertymänsä”, hän paukuttaa. Ja jatkaa:

”Vähittäiskaupalle on samantekevää, keiden naamat ovat kirjan kansissa, kunhan nämä kasvot tunnistetaan televisiosta, mediasta tai viihteestä ja kirjat häviävät hyllystä.”

Vanha vihainen mies kärjistää, ehdottomasti.

Vaan ei törkeästi. En pääse muistosta, miten Otavan arvokkaiden perinteiden henkilöitymä Heikki A. Reenpää oli viime vuonna juuri saateltu hautaan, kun kyseinen kirja-alan markkinajohtaja jo hehkutti seuraavaa sesonkiaan käyntiin radioääni ja televisiokasvo Sami Kurosen ääneen lukemilla kepeän kuumilla Sensuelleilla iltasaduilla.

Taisi kylki kääntyä raskaasti Hietaniemessä. Vierustoveri Veijo Merellä myös.

Ajat muuttuvat, ja täältä monien sorttien sisältöjen tuottamisesta vastuussa olevan Sanoma-yhtiön lasipömpelistä on paha viskoa kiviä toisten toimijoiden toopeuksiin. Isojen konsernien pitää vedota massoihin, jotta suuri laiva pysyy liikkeessä.

Eikä erotiikasta sinänsä pahaa sanaa.

98-vuotiaaksi elänyt Heikki A. kuului aikakauteen, jolloin tapoihin kuului se, että kustantaja elää kirjailijansa kanssa, mikä tarkoitti muun muassa sitä, että painokoneeseen pääsevät hyvien käsikirjoitusten lomiin osuvat kehnommatkin suoritukset.

Tällaisia suhteita tässä maassa on jäljellä enää yksi. Vuodesta 1971 lähtien Otava on julkaissut Antti Tuurilta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta joka vuosi kirjan tai pari. Jos Tuuri joskus väsähtää, aikakausi päättyy.

Tuurin seuraavan kirjan, kenraali Paavo Talvelan elämäkerran tosin julkaisee Siltala, vieläpä ihan näinä päivinä, mutta ahkeralta pohjalaiselta on aiemminkin piisannut tekstiä myös muille kuin Otavalle.

WSOY:n vanhasta valtavasta kirjapainohallista Porvoon Tarmolassa myytiin viimeisetkin koneet ulkomaille runsas vuosi sitten.

Nyt hallissa pelataan padelia. Se on hyvä harrastus.

Eihän lukeminen – painetulta sivulta, näytöltä tai molemmilta – kenestäkään välttämättä tee parempaa ihmistä, vaikka se Lukemisen ajan viittaamien tutkimusten perusteella aktivoikin aivotoimintaa.

Varmasti oli aktivoinut myös sillä runoilijalla, yliopistomiehellä ja psykiatrilla, jota kansainvälinen sananvapausjärjestö Pen suositteli Lontoon-pääkonttoristaan Suomen alajärjestölle adoptiojäseneksi, kun kuudesta niin sanotusta tasavallasta koostunut Jugoslavia lähestyi loppuaan. Serbinationalistiset mielipiteet aiheuttivat miehelle hankaluuksia, Lontoosta tiedotettiin.

Nykyisin Radovan Karadžić on elinkautisvanki Bosnia-Hertsegovinan sisällissodassa suoritetusta kansanmurhasta ja etnisten puhdistusten tähden.

Pelkäänpä, että kaikkein eniten painetun kirjan kuolemasta ovat huolissaan ne, jotka ovat tottuneet saamaan niitä ilmaiseksi.

Kuten esimerkiksi minä.

En siis voi mitenkään soimata klikkailijoita, kuuntelijoita tai painetun kirjan sijasta turvetuotantoon pätäkkänsä panevaa hallitusta, kun en edes itse maksa selvää rahaa perinneherkustani.

Vaikka maksaisinkin, uusia kirjailijapotretteja ei ilmesty arvokkaiden aulojen paneloiduille seinille. Kirja kun ei enää tarvitse ympärilleen taloa vaan elää missä tahansa.

Moni tämän syksyn uutuus myöhästyy aiotusta ilmestymisaikataulusta kirjapainojen ongelmien tähden. Lukemisen aika -teos valmistuu 25. lokakuuta.