Poliisin käyttämistä laittomista keinoista on lukuisia esimerkkejä – lainvastaisesta tunnistamisesta luvattomaan salakuunteluun, laittomiin kotiestintöihin ja muihin oikeudettomiin pakkokeinoihin.
Esimerkkinä tästä on vaikka Jari Aarnioon myöhemmin kytketty tynnyrivyyhti. Siinä yksi epäilty kärysi toisen rikollisen tekemän tunnistuksen perusteella. Poliisi ei ollut järjestänyt tunnistusrivistöä, vaikka se olisi ollut mahdollista – kyseinen epäilty oli nimittäin siinä vaiheessa tutkintavankeudessa.
Poliisi ei järjestänyt edes kuvatunnistusta, jossa kuulusteltavalle olisi esitetty vaihtoehtoja. Sen sijaan poliisi näytti kolme valokuvaa yhdestä ja samasta henkilöstä – ja kaiken lisäksi väitti tämän olevan vahvasti sidottu kyseiseen rikosvyyhtiin.
Kuulusteltava totesi lopulta, että kuvien esittämä henkilö ”näytti” samalta, joka olisi tullut purkamaan huumetynnyreitä. Tämä riitti oikeudelle yhtenä tärkeänä, syytettä tukevana näyttönä.
Seuraamus oli yli 10 vuoden vankeustuomio.
Poliisin masinoima tunnistus oli selkeästi lainvastainen. Sen totesi myös käräjäoikeus päätöksessään. Siitä huolimatta oikeus päätti, että tunnistus voidaan ottaa vastaan syytettä tukevana näyttönä.
Lainvastaisesta tunnistuksesta vastannutta tutkinnanjohtajaa puolestaan ei edes epäilty saati syytetty virkarikoksesta.
Keväällä 2017 Helsingin poliisilaitos oli saanut luvan salakuunnella lähisuhdeväkivallasta epäillyn miehen puhelinta. Seurantajakson aikana poliisi salakuunteli toistuvasti ja lainvastaisesti myös epäillyn ja tämän äidin välisiä puheluja. Kaiken lisäksi se litteroi eli purki nämä puhelut tekstiksi ja liitti ne esitutkintamateriaaliin.
Lähisukulaisen kanssa käytäviä puheluita ei lain mukaan olisi saanut kuunnella, sillä tutkittavana olleen rikoksen neljän vuoden enimmäisrangaistus ei kyseiseen toimeen riittänyt.
Juttu oli jo syyteharkinnassa, kun joku poliisissa huomasi, että nyt voi tulla lunta tupaan. Syyttäjä ymmärsi luopua tallenteiden käyttämisestä, mutta mitään virkarikostutkintaa ei käynnistetty lain rikkomisesta vastanneesta tutkinnanjohtajasta tai muista poliiseista.
Edellä kuvatut kaksi tapausta ovat vain hiutale jäävuoren huipulla. Kirjo on laaja, aivan pienistä pykälien ohituksista räikeisiin lainrikkomisiin. Valtaosa tapauksista ei tule koskaan ilmi. Täysin tietoiset ja tahalliset lainrikkomiset, jotka nousevat päivänvaloon, painetaan usein villaisella eli harjoitetaan aktiivista unohtamista ja annetaan mahdollisen virkarikoksen vanhentua. Tai sitten poliisirikoksia tutkiva syyttäjä kehittää jonkin mielikuvituksellinen pykälätulkinnan, jolla voidaan osoittaa, että poliisi vain käytti lain suomaa harkintavaltaa.
Kaikkein räikeintä ja kyseenalaisinta pykälänkäyttöä on kuitenkin nähty ja edelleen nähdään eri oikeusasteissa päättyneissä ja yhä vireillä olevassa jättimäisessä Anom-vyyhdissä. Siinä Suomen keskusrikospoliisi seurasi vierestä, kuinka Yhdysvaltain liittovaltion poliisi FBI seurasi reaaliaikaisesti useiden kymmenien suomalaisten viestintää yli puolentoista vuoden ajan. Eikä FBI pelkästään seurannut, vaan jopa järjesti suojatun viestintäalustan ja oli sen myötä aktiivinen toimija välittäen epäiltyjen henkilöiden viestejä toisilleen.
Amerikkalaisen peiteoperaation jälkeen Suomen viranomaiset kertoivat saaneensa Suomen kansalaisiin liittyvät viestit ”yllättäen ja pyytämättä”, kuten entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki Irak-muistion parikymmentä vuotta sitten.
KRP otti tiedot vastaan lainkaan kyseenalaistamatta, millä oikeudella vieraan valtion viranomainen FBI oli käyttänyt rankkaan pakkokeinovalikoimaan kuuluvaa televalvontaa eli seurannut salaa Suomen kansalaisten viestintää. Lupaa siihen ei suomalaiselta tuomioistuimelta ollut edes pyydetty.
Viestintäsalaisuuden loukkaus on kuitenkin rikoslain mukaan rangaistava teko. Se katsotaan törkeäksi, jos siihen käytetään tarkoitusta varten tehtyä ohjelmistoa tai laitteistoa. Rangaistus on enimmillään kolme vuotta vankeutta.
Valtion velvollisuus on estää ihmisoikeuksien loukkaukset alueellaan, samoin puuttua niihin heti saatuaan tiedon tapahtuneesta. Viimeistään alkuvuonna 2020 valtio eli KRP sai tietää, että FBI:ssä on meneillään tällainen massiivinen Suomenkin kansalaisiin ulottuva peiteoperaatio. Valtio (KRP) ei kuitenkaan sitä estänyt, eikä siihen puuttunut.
Sen sijaan KRP ryhtyi oitis käymään läpi eli lukemaan urkintaoperaation viestejä ilman, että sillä olisi ollut siihen suomalaisen tuomioistuimen lupaa.
Kyseessä oli kuitenkin aineisto, jonka perusteella voidaan tuomita jopa kymmenen vuoden vankeusrangaistuksiin, joten näytön pitäisi olla aukoton.
Anom-pohjalta annettuja tuomioita tullaan käsittelemään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa Strasbourgissa. Mostphotos
Käytössä olleita yli kymmentä tuhatta Anom-laittetta ei ollut myyty ainoastaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen kytkeytyville henkilöille. Kryptopuhelimia oli myyty netin välityksellä myös henkilöille, joilla ei ollut mitään tekemistä rikollisen toiminnan kanssa. Nämä ostajat olivat vain halunneet itselleen viestimen, jolla uskoivat voivansa kommunikoida kenenkään tietämättä.
Laitteiden käyttäjistä alle kymmenesosa eli vajaa tuhat on ollut pidätettynä eri puolilla maailmaa, Suomessa epäiltyjä on satakunta.
FBI oli järjestänyt ja tarjonnut alustan, jolla rikolliset hoitivat bisneksiään viranomaisten seuratessa viestiliikennettä. Olisiko kaikkia Anomin suojissa toteutettuja rikoksia tehty, jos viranomaiset eivät olisi tarjonneet heille kyseistä alustaa? Väkisinkin nousee mieleen rikokseen yllyttäminen eli rikosprovokaatio.
Anomin suojissa tehdyt rikokset olisivat olleet heti estettävissä. Niin ei tehty, päinvastoin. Oltiin aktiivisesti edistämässä niitä välittämällä viestit eteenpäin.
Voivatko viranomaiset toiminnallaan helpottaa tai madaltaa rikoksen tekokynnystä – tai jopa yllyttää rikoksiin?
Voidaanko tällaisen toiminnan perusteella tuomita ihmisiä vuosikausiksi vankilaan?
Ilmeisesti voidaan.
Korkein oikeus (KKO) on antanut luvan hyödyntää Anom-tietoja. KKO antoi luvan vaiheessa, jossa osa jutuista on vielä esitutkinnassa, osa meneillään tuomioistuimissa ja osasta on jo annettu tuomiot. Kuitenkin epäiltyjen, syytettyjen ja tuomittujen asianajajat ovat saaneet pitkin matkaa tipoittain uutta tietoa Anomista. On esitetty epäilyjä, että jos KKO joutuisi ratkaisemaan hyödyntämisasian uusien tietojen perusteella, päätös voisi olla toinen.
Syyttäjillä ja samoin tuomioistuimilla on KKO:n päätöksen myötä ”avoin voucher”, joka sallii laittomasti hankittujen Anom-tietojen hyväksikäytön. On turha luulla, että KKO itse muuttaisi saati purkaisi päätöstään. Onkin selvää, että Anom-tietojen pohjlta annettuja tuomioita tullaan vielä käsittelemään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa.
Sitä odotellessa voi kuitenkin kysyä, mitä seuraavaksi?
Poliisin tehtävä on selvittää ja ennalta ehkäistä rikoksia. Jos hyväksytään, että tutkinnassa voidaan rikkoa lakia ilman, että kukaan joutuu siitä vastuuseen, ollaan hakoteillä.
Vaikka päämäärä olisi hyvä, tarkoitus ei saa pyhittää keinoja.
