Ooppera-arvostelu | Anna Kelon ohjaus riisuu Siegfriedin juhlavuudesta

Wagnerin teoksen suurimpana sankarina voi pitää kapellimestari Hannu Lintua ja Kansallisoopperan orkesteria, kirjoittaa kriitikko Hannu-Ilari Lampila.

Richard Wagnerin Siegfried Suomen kansallisoopperassa 24. maaliskuuta.

Richard Wagnerille hänen Siegfried-oopperansa nimisankari oli ”toivottu, haluttu tulevaisuuden ihminen” ja vallankumouksellinen.

Kansallisoopperan uudessa esityksessä yhdysvaltalaisen tenori Daniel Brennan Siegfried ei näytä tulevaisuuden ihmiseltä, vaan tavalliselta riskiltä peräkammarin pojalta, joka elää kasvatti-isänsä Mimen kanssa jossakin metsässä, rojulavastuksen keskellä.

Dan Karlströmin Mime on seppä ja sepäksi hän on kasvattanut myös Siegfriedin. Näkyvillä on kioskimainen pakettiauto. On tynnyreitä, painonnostovälineitä ja kaikenlaista krääsää. Ei näy naapureita, jotka voisivat valittaa ympäristöviranomaisille epäsiisteydestä.

Ensimmäisen näytöksen kuva on arkinen ja vitsikäs – ja muodikaskin.

Siegfriedillä on yllään likaisenvalkoinen hihaton aluspaita ja suuritaskuiset polvihousut, tarkoituksellisen ruma asu. Samaan junttityyliin on pukeutunut myös Karlstömin Mime. Muut miehet Erika Turunen on pukenut yksinkertaisiin, myyttishenkisiin asuihin.

Karlström on hysteerisen hauska, vilkas ja vikkelä Mime, jonka nuorekas tenori kilahtelee kirkkaasti ja lipevästi. Hän melkein varastaa show’n ja tuo kuvaan huumoria. Ohjaaja Anna Kelo olisi voinut virittää komiikkaa vielä astetta terävämmäksi ja satiirisemmaksi.

Brenna on menestynyt erityisesti juuri Siegfriedin roolissa. Hänellä on notkeasti sivaltava, metallikas, diktioltaan selkeä tenori. Kun hän joutuu pumppaamaan siihen voimaa, vibrato kasvaa aika voimakkaaksi.

Kummallinen käsityönäpertely syö hieman Nothung-miekan takomisen kalskahtavaa tehoa.

Brennan lapsekkaassa Siegfriedissä on liikuttavat puolensa, sillä ensimmäisessä näytöksessä hän pohtii alkuperäänsä ja kaipaa synnytyksessä kuollutta äitiään ja äidin rakkautta. Niin fiksu hän on, että hän tajuaa kasvatti-isänsä petollisuuden ja itsekkyyden.

Ensimmäisen näytöksen taustanäkymä on jonkinlainen teollinen tornimaisema, joka kertoo, että Nibelungin sormus -tarina on edennyt teolliseen aikaan.

Videoteknologian ja mystisen myyttisyyden yhdistelmäksi Mikki Kuntun näyttämökuva muuttuu toisessa näytöksessä, jossa Siegfried astuu lohikäärmeeksi muuttuneen jättiläisen Fafnerin kalliometsään. Valodramaturgia sen kuin vain paranee.

Kolmas näytös on näyttämöteknologinen huipennus. Siegfried ja Wotan kohtaavat ensin paljaalla etunäyttämöllä, näyttämön peittämän tumman seinän edessä. Sen jälkeen paljastuu häikäisevä tulikehä ja taustan tulimeri.

Siegfriedin suurimpana sankarina voi pitää kapellimestari Hannu Lintua ja Kansallisoopperan orkesteria. Näyttämöllä on niin vahvoja ääniä, ettei orkesterin tarvitse pelätä peittävänsä laulajia. Wagnerin musiikki saa vyöryä ja valua koko mahtavalla, säteilevää valoa, luonnon kauneutta ja synkkiä viettejä yhdistävällä voimallaan.

Lintu maalailee suorastaan hellästi Siegfriedin murheellisen äidinkaipuun ja äitimysteerin. Musiikki on tajunnanvirtaa, jossa menneisyyden traumat ja tuskat sekä tulevaisuuden toiveet ja pelot nousevat syvältä tiedostamattomasta, notkeasti yhdistyen, värejään ja harmonioitaan salaperäisesti muuttaen.

Hienoa psykologista herkkyyttä Lintu osoittaa viimeisessä kohtauksessa, Siegfriedin lähestyessä varovaisesti nukkuvaa Brünnhildeä. Eroottinen liekki leimahtaa loistokkaasti, kun Siegfried tajuaa, että ”eihän se ole mies”. Pelot ja seksuaalinen halu aaltoilevat maagisesti musiikissa.

Siegfried ja Johanna Rusasen Brünnhilde ovat kiihkeässä lemmenhetkessään arkisissa alusasuissa. Ironinen ratkaisu toimii hyvin ja riisuu tästä esifreudilaisesta satumyytistä turhaa juhlavuutta.

Johanna Rusasen sopraano syttyy heti ensimmäisestä äänestä alkaen suureen ja pakottomaan, aivan upeaan hehkuun.

Tommi Hakalan Wotan-vaeltaja saa baritoninsa kasvamaan jykevään, kiinteään voimaan, jolla hän hallitsee uhkaavan majesteettisesti ja joskus viekkaan humoristisestikin kohtauksiaan. Jukka Rasilaisen Alberich ja Matti Turusen Fafner ovat väkivahvoja ääniä, samoin Sari Nordqvistin taianomainen maaäiti Erda. Krista Kujala on hassun lapsekas Metsälintu, riemastuttavan raikas ilmestys.

Musiikinjohto Hannu Lintu, ohjaus Anna Kelo, lavastus, valaistus ja videosuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen. Osissa Daniel Brenna, Dan Karlström, Tommi Hakala, Jukka Rasilainen, Matti Turunen, Sari Nordqvist, Johanna Rusanen, Krista Kujala.