Finland

Parlamentaarinen koneisto ei voinut estää Hitlerin diktatuuria ja demokratian tuhoa

Adolf Hitlerin väitetään nousseen valtaan väkisin, koska kukaan ei uskaltanut vastustaa kansallis­sosialistien
aggressiivista ja väkivaltaista voima­politiikkaa.

­Tällainen yksi­oikoinen käsitys on jäänyt historiankirjoista monelle asiaan perehtyneellekin. Hitler tuli, näki ja voitti. Weimarin tasavalta lakosi, vikisi ja katosi.



Tämä osittainen näköharha johtuu siitä, että Hitlerin valtaannousua on tarkasteltu usein yksin Führerin ja natsi-ideologian näkökulmasta.

New Yorkin kaupungin yliopiston historianprofessori Benjamin Carter Hett tarjoaa toisenlaisen näkymän natsidiktatuurin syntyyn juuri suomennetussa teoksessa Demokratian kuolema – Kuinka Hitler nousi valtaan (WSOY). Hän tarkastelee Hitlerin valtaannousua saksalaisen parlamentarismin näkökulmasta.



Hän muistuttaa, että Weimarin tasavallassa hävityn sodan jälkeen vuonna 1919 laadittu perustuslaki oli ajanoloon varsin moderni, edistyksellinen ja demokraattinen, koska se suojasi hyvin yksilön oikeudet ja vapaudet sekä takasi sukupuolten välisen tasa-arvon.

Demokratia näkyi siinäkin, että parlamenttivaalit perustuivat suhteelliseen vaalitapaan. Myös vähemmistöjen oikeuksia yritettiin turvata. Saksassa oli merkittävin poliittinen liike homojen oikeuksien puolesta.

Benjamin Carter Hett korostaa, että vahva parlamentaarinen koneisto ei luovuttanut Saksaa Hitlerin diktatuurille taistelutta. Se luuli, että sillä oli parempi käsi poliittisessa korttipelissä kuin Saksan kansallissosialistisella työväenpuolueella.



Kärjistäen voi sanoa, että Weimarin tasavallan poliittisen järjestelmän suurin virhe tapahtui siinä, että se kuvitteli viimeiseen asti pitävänsä Hitlerin ja natsismin tiukasti aisoissa ja takaavansa demokraattisten instituutioiden toiminta­edellytykset maassa.

Poliittiset päättäjät – presidentti, valtakunnankansleri, ministerit ja kansanedustajat – antoivat omasta mielestään Hitlerille vain sen verran köyttä, että tämä pysyi rauhallisena. He tajusivat liian myöhään, että askel askeleelta diktatuuri marssi kansanvallan saleihin. Hitler onnistui naruttamaan demokraattista järjestelmää.

Järjestelmä ei romahtanut hetkessä. Benjamin Carter Hettin mukaan Saksan politiikkaa hallitsi vuosina 1917–1933 kiivas taistelu demokraattisen ryhmittymän eli Weimarin koalition ja sen valta-asemaa nakertaneen äärinationalistisen blokin välillä. Natsit olivat globalisaation ja sen poliittisen sekä taloudellisten seuraamuksien vastainen protestireaktio.



Hett pitää syypäinä poliittisen elintilan antamiseen natseille iäkästä, menneen maailman arvoja edustavaa presidentti Paul von Hindenburgia, kenraali Kurt von Schleicheria ja valtakunnankansleri Franz von Papenia. He edistivät Weimarin tasavallan syöksykierrettä, vaikka kuvittelivat toimivansa demokratian pelastajina.

Ongelma tiivistyi kysymykseen, kärsikö Saksa diktatuuriin johtaneena kohtalon vuonna 1933 demokratian puutteesta vai demokratian ylitarjonnasta. Oikeusvaltion kuoliniskuksi muodostui paradoksaalisesti perustuslaki. Se antoi presidentille laajat valtaoikeudet tilanteessa, jossa hallituksen ja parlamentin toimintakyvyttömyys vaaransi kansakunnan turvallisuutta.



Tie absoluuttiseen valtaan ei ollut siinäkään mielessä siloteltu, että natseilla ei ollut ehdotonta valtakirjaa kansalta.

Heinäkuussa 1932 pidetyissä parlamenttivaaleissa NSDAP oli toki noussut valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi 37,3 prosentin äänisaaliilla. Marraskuussa pidetyissä seuraavissa vaaleissa puolueen äänisaalis jäi 33,1 prosenttiin, ja puolue menetti 34 valtiopäiväedustajaa.

Vuonna 1932 Hitler ei olisi voinut nousta valtaan, koska parlamentarismi piti vielä puolensa. Vain vuotta myöhemmin hänestä tuli kuitenkin jo diktaattori, vieläpä parlamentaarisen järjestelmän osittaisella siunauksella.

Luonnollisesti Hitlerin valtaannousulla oli myös historian itsensä kylvämät siemenet.

Benjamin Carter Hett muistuttaa, että jos ensimmäistä maailmansotaa ei olisi käyty, natsismilla ei olisi ollut kasvualustaa. Hitler hyödynsi häiriötiloja, jotka liittyivät paljolti juuri hävittyyn sotaan ja nöyryyttäviin rauhanehtoihin.

”Miten kansallisvaltioiden rajat voitaisiin sovittaa yhteen sen kanssa, mihin kansaan kukin katsoi kuuluvansa? Miten valtioiden tulisi suhtautua vähemmistöjen oikeuksiin? Mitä tulisi tehdä pakolaisille ja muille maahanmuuttajille?”

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä Saksaan pakeni äkkirysäyksellä noin 80 000 venäjänjuutalaista. Itäraja vuoti itse asiassa koko 1920-luvun.

Hitlerin retoriikkaan kuului myös korostaa sodanaikaisen kotirintaman petosta, jossa oikeistovoimien mielestä Saksan rauhaan pakottanut vasemmisto puukotti isänmaallisia sotilaita selkään. Se legitimisoi kommunismin vastaisen hysterian ja antisemitismin. Rauhan arkkitehti, salkuton ministeri Matthias Erzberger, murhattiin elokuussa 1921.

Työttömyys, poliittinen väkivalta ja talouden sakkaaminen loivat paineita perinteisen puoluekentän uusjakoon. Weimarin tasavallan poliittinen johto vaihtui tämän tästä vuosina 1919–1933, jolloin maassa oli 13 kansleria ja 21 eri hallitusta.

Parlamentaarinen peruspaketti ei kuitenkaan muuttunut nopeasti, koska äänestäjät liikkuivat pääsääntöisesti kolmen keskeisen valtaryhmittymän välillä.

Tämän pakan sekoitti vasta Hitler.

Parlamentaarinen koneisto onnistui kuitenkin pitämään Hitlerin paitsiossa ja poissa pelipaikoilta aina 1930-luvun alkuun asti. Vasta kenraali Schleicherin uhkapeli avasi Führerille tien yksinvaltaan.

Viimeisenä poliittisena bulvaanina Schleicher käytti von Papenia, joka siirrettiin syrjään kanslerin virasta marraskuussa 1932. Sen jälkeen hän ryhtyi itse kansleriksi, koska uskoi, että pystyisi pelaamaan pelin niin, että Hitler tehtäisiin vaarattomaksi. Toisin kävi.

Presidentti Hindenburg taas taipui natsien tahtoon, koska pelkäsi sisällissotaa. Hitler uhkasi myös nostaa presidenttiä vastaan virkarikossyytteen. Maanantai 27. päivä helmikuuta 1933 oli Weimarin tasavallan ja Saksan demokratian viimeinen ilta. Seuraavana päivänä alkoi diktatuuri.

Kolmannen valtakunnan väkivaltakoneisto ei kunnioittanut lakeja perinteisessä mielessä. Demokratian luhistuessa ja oikeusvaltion rakenteiden murentuessa muotoseikoista pidettiin kiinni mitä kummallisimmin tavoin.

Natsi-Saksan valtakunnankanslian päällikkö, SS-kenraali Hans-Heinrich Lammers määräsi esimerkiksi, että asiakirjoihin ja lakiesityksiin tuli käyttää Bergisch Gladbachissa toimivan J. W. Zanderin liikkeen paperilaatua D 2356 sileä, 150 g/m2 tai königsteinilaisen Hugo von Hoeschin perheyrityksen paperia normaali 3, 130 g/m2, jotta Führerin ei tarvitsi vaihtaa paperilaadun tähden jatkuvasti kynää allekirjoittaessaan dokumentteja. Samalla asiakirjat saivat yhtenäisen ulkoasun.

Valtiosääntöoikeuden asiantuntijana tunnettu Lammers kirjoitti kylmäävät lait, jotka oikeuttivat holokaustin, vähemmistöjen ja miehitettyjen alueiden kansalaisten tappamisen. Se ei ollut niin vaarallista kuin väärä paperilaatu. Näin laittomuuksista tuli laillisia toimenpiteitä, muistuttaa Volker Koop teoksessa Hitlerin portinvartija.


Football news:

Inter came in second place in Serie A. Juventus has 8 points more, with 6 more rounds to play
Maguire on the draw with Southampton: We controlled the game and did enough to win
Maradona could become the face of the world Cup-94 for 100 million dollars. Diego refused – the contract required him to take American citizenship
Benzema scored his 19th La Liga goal. Messi Has 22
Belotti is the first Torino player in 43 years to score at least 15 goals in two consecutive seasons
Martial became the tenth Manchester United player to score 50 goals in the Premier League
Atletico and Sevilla entered the Champions League, Villarreal lost chances