”Miltä nyt tuntuu?”
Tähän kysymykseen olen saanut hiljattain vastata useita kertoja, ensin New Yorkissa ja sitten Helsingissä.
Muutto megalopolista takaisin tuttuun kotikaupunkiin on luonnollisesti helpompaa. Urheilusuorituksen kaltainen kihelmöivä jännitys puuttuu.
Aamumetrossa ei näy enää valtavia latteja, eikä yhtä kiinnostavia hahmoja. Netti pelittää myös pysäkkien välillä ja tylsistää tunnelmaa. Rautatientorin laitureille asti laskeutuu markettien paistopistecroissanttien turvallinen tuoksu.
Myös epämieluisa jännite on poissa. Helsingin metrossa ei tarvitse olla samaan tapaan varuillaan. Ei ole matkustajia mielivaltaisesti raiteille työntäviä surullisia kulkureita, joille yhteiskunta on kääntänyt selkänsä. Suomessa he saisivat hoitoa, New Yorkissa viranomaiskontakti rajoittuu liian usein vain poliisiin.
Viimeisin tapaus nähtiin päivää ennen paluulentoani. Kaikkiaan metrotuuppauksia on ollut kaupungissa tänä vuonna 15. Viime vuonna samaan aikaan niitä oli kirjattu 22.
Hyvä päästä taas paikkaan, missä ihmisistä pidetään paremmin huolta, totesin eräälle amerikkalaiselle tuttavalleni viettäessäni porukalla toiseksi viimeistä iltaani. Oli julkiset palvelut Suomessa sitten kuinka kriisissä tahansa, ero Yhdysvaltoihin on valtava.
”Niin. Poissa silmistä, poissa mielestä”, hän kuittasi virnistellen.
Aivan niin. Silmissä ja mielessä tai ei, New Yorkin sekä kaikkien muiden paikkakuntien tapahtumilla on muutaman mutkan kautta väliä myös tavalliselle suomalaiselle. Hyvässä ja pahassa.
Yhdysvallat on valtavan inspiroiva ja dynaaminen maailma, joka tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia ja hienoja menestystarinoita. Samaan aikaan kansakuntaa ravistelevat taloudelliset, rakenteelliset ja ideologiset jännitteet ovat kärjistyneet aina vain vakavammiksi.
Tunnelma on kyräilevä. Visiot liittovaltion tulevaisuudesta sekä sen roolista maailmassa poikkeavat harvinaisen paljon toisistaan, puolueiden välillä ja yhä enemmän myös republikaanien sisällä. Ensi vuoden presidentinvaalien merkitys on globaalisti valtava.
Suomen presidentinvaalien tulos on sen sijaan hyvin yhdentekevä amerikkalaiselle ystävälleni, kuten hän asiasta auliisti muistutti.
Minä puolestani muistutin häntä siitä, että Suomi ja moni muu Euroopan maa on tukenut Ukrainaa selvästi Yhdysvaltoja enemmän, kun summat suhteutetaan bkt-lukuihin. Suomessa osuus on EU-tuet mukaan lukien runsaassa prosentissa, kun Yhdysvalloissa se on noin 0,3 prosenttia.
Tosipaikassa suhdelukuja ratkaisevampaa on kuitenkin absoluuttinen voima. Sitä Atlantin takana toki riittää, mutta Kiinan ja sen kumppanien haaste Yhdysvaltain hegemonialle näyttää kasvavan yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Tämä kamppailu koskettaa aika lailla kaikkia ja jatkossa ehkä entistä enemmän. Suomalainen voi lähteä New Yorkista, mutta Yhdysvallat ei lähde suomalaisesta. Ei varsinkaan uudessa Nato-Suomessa.
