Poliitikkojen huomionhakemisesta tuli epätoivoista. Onko tekoäly ratkaisu?
Seppo Varjus
Ennen. Oli. Paremmin.
Suomi: harmaa, tylsä, väritön. Se oli hyvä sellaisena. Vain Kalevi Sorsan (sd) kravatit häiritsivät rauhaa.
Vaalikeskusteluissa harmaat miehet harmaissa puvuissa esittelivät harmaita ajatuksiaan. Huipentumana Paavo Väyrynen (kesk) hermostui ja kiristeli otsaansa. Ei sekään ketään kiinnostanut.
Vaalikeskustelun aikana katsojan suurin vaara oli tipahtaa kiikkutuolista ja jäädä sen ruhjomaksi. Siksi moni käytti turvavyötä.
Vuosituhannen vaihdos toi politiikkaan ärsyttävää viriiliyttä sitten, kun harmaiden miesten kuningas Paavo Lipponen (sd) oli viimeiset pääministeriärinänsä mutissut.
Seurasi hälyttävän hulppeaa meininkiä: Anneli Jäätteenmäen (kesk) ero, Matti Vanhasen (kesk) yllättävä vauhtiveikkous, Alexander Stubbin (kok) ”tsori siitä”, Timo Soinin (ps) omenat ja melonit, Juha Sipilän (kesk) päämäärätön Naantalin lento.
Ikävänkin lennokasta. Ei saanut unesta kiinni kiikkustuolissa.
”
Tehän halusitte, että nuoretkin kiinnostuisivat politiikasta.
Nyt pirteintä television vaalikeskusteluissa oli Sanna Marinin (sd) ja Riikka Purran (ps) villi sormien heristys. Petteri Orpo (kok) seurasi sitä kuin säikähtänyt marsu, mutta osasi hymyillä sen sekunnin, että pääsi meemiksi.
Orpo olisi sopinut entisajan vaalikeskusteluun kuin harmaa nappi sarkapukuun. Nykypoliitikoista hänen kanssaan ajassa taaksepäin voisivat siirtyä Anna-Maja Henriksson (rkp) ja Sari Essayah (kd). Annika Saarikko (kesk) olisi liian räiskyvä.
Li Andersson (vas) ja Maria Ohisalo (vihr) olisivat herättäneet suurta hämmennystä. Hjallis Harkimo (Liike jotain) olisi silloinkin ollut omalla kiertoradallaan. Kohteliaasti olisi kysytty viime purjehduksista.
Sosiaalisessa mediassa huomion varastavat muutaman sekunnin videopätkät, joissa on tilannehuumoria tai draamaa. Sellaisiin nykypoliitikot yrittävät päästä. Ei enää se, mitä sanotaan vaan millainen show pidetään. Paheksujien mielestä tämä huomion kalastelu näkyy jo jopa eduskunnan kyselytunneilla.
Apuva! olisivat huutaneet Johannes Virolainen (kesk), Harri Holkeri (kok) ja Aarne Saarinen (skp), jos tällaisia kykyjä olisi suuressa salissa vaadittu.
Nykypoliitikot voivat tietysti väittää, että entisaikojen kollegoilla oli helpompaa, koska heidän sanomisensa vain painettiin lehtiin sellaisinaan, mitään kommervenkkejä vaatimatta.
On jotain vielä makeampaa kuin oma onnistuminen: vastustajan epäonnistuminen. Pikapuoliin, ehkä jo lähikuukausina, poliitikotkin voivat tuottaa kilpailijoidensa mokista materiaalia liukuhihnalta. Kiittäkäämme tekoälyä.
Kuluvalla viikolla huomioitiin tekoälyn muokkaama näky paavista muotimallina. Onneksi Franciscuksen päälle catwalkille oli sentään sovitettu taivaanvalkoinen toppatakki.
Pian saamme nähdä tuttuja poliitikkoja noloissa, naurettavissa ja suorastaan oksettavissa tilanteissa, joista heillä ei ole aavistustakaan.
Periaatteessa tv-väittelytkin voisi toteuttaa kokonaan ilman aitoja ehdokkaita, erikoistehosteilla höystettyinä. Ajatelkaa Sannan Sormesta sinkoavia salamoita. Tai kun Petteri harmaa äkkiä hönkäisee tulta.
Tehän halusitte, että nuoretkin kiinnostuisivat politiikasta.
