Finland
This article was added by the user Anna. TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Viikon lopuksi | Ehdotus presidentti Niinistölle: kutsukaa Afganistanin sodan nuoret rivisotilaat Linnan juhliin vanhemman polven sotaveteraanien rinnalle

Valtio lähetti nuoria rivimiehiä Afganistanin sotaan puolustamaan valtion tarpeita. Siksi valtiolla on työnantajan velvollisuus huolehtia traumoista, joita sotilaille syntyi. Voisiko heidät myös nostaa esiin, kutsua vaikkapa Linnan juhliin?

Tommi Nieminen

Viikko sitten, sunnuntaina 10. lokakuuta, kirjoitin Helsingin Sanomissa niistä suomalaissotilaista, nuorimmillaan 19-vuotiaista, jotka lähetettiin syksyllä 2009 Afganistanin sodan etulinjaan. Kriisinhallintatehtäviin.

Ei tietenkään vastoin tahtoaan, kuten jenkkejä Vietnamiin. Motivoituneet nuoret olivat varta vasten hakeutuneet Porin prikaatin kovaan valmiusjoukkokoulutukseen.

Jutussa sotatieteen dosentti Ilmari Käihkö – itsekin entinen Tšad-operaation kriisinhallintasotilas – vaati, että nämä nuoret veteraanit olisi viimein tunnustettava. Edes noteerattava.

He edustivat sotarintamalla Suomea ja ajoivat poliittisen johtomme määrittämiä kansallisia etuja. Afganistanissa he olivat pohjimmiltaan siksi, että al-Qaida oli hyökännyt Yhdysvaltoihin syyskuussa 2001 ja Afganistania johtanut Taleban oli liittoutunut al-Qaidan kanssa.

Yksi Suomen valtiojohdon motiiveista oli se, että Suomi tarvitsi Yhdysvaltojen ystävyyttä ja halusi syventää Nato-kumppanuutta.

On toissijaista, kutsummeko Afganistan-veteraaneja kriisinhallintaveteraaneiksi tai sotaveteraaneiksi.

Oleellista on tunnustaa, että valtio lähetti heidät sotaan, myös valtion omia tarpeita ajamaan. Siksi valtiolla on työnantajan velvollisuus huolehtia niistä vammoista ja traumoista, joita Afganistanissa suomalaisille syntyi.

Helsingin Sanomat kirjoitti syyskuussa posttraumaattisista stressireaktioista ja moraalisista vaurioista, joista moni Afganistanin veteraani kärsii. Itsemurhistakin on puhuttu.

Kriisinhallintaveteraanien henkinen tuki on Suomessa vapaaehtoisvetoista ja pitkälti Rauhanturvaajaliiton harteilla. Sen auttava puhelinpalvelu on tärkeä, mutta se ei vie pitkälle, jos mieli suistuu raiteiltaan.

Dosentti Käihkö muistuttaa, että Ruotsissa kriisinhallintaveteraanien tuki, kuntoutus ja sopeuttaminen kotimaan arkeen on keskitetty tehokkaasti maan puolustusvoimille. Suomessa Puolustusvoimilla ei ole vastaavaa roolia.

Sotilastapaturmalakia toki päivitettiin vuonna 2017, ja tilanne on hitaasti parantunut. Nyt kriisinhallintaveteraanien ei tarvitse tapella Valtiokonttorin kanssa joka ikisestä terapiatunnista. Aiempaa paremmin tunnistetaan, että sotatraumat voivat iskeä päälle jopa vuosien jälkeen.

Toinen kysymys on ehkä vielä perustavanlaatuisempi, sillä se liittyy ihmisen keskeiseen perustarpeeseen, huomioiduksi tulemiseen: huomaammeko me, että Suomi on täynnä nuoria veteraaneja?

Arvon väki tasavallan presidentin kansliassa,

entä jos kutsuisitte tämän vuoden Linnan juhliin osan niistä suomalaisista, siis rivitaistelijoista, näistä alikersanteista ja kersanteista, jotka sotivat vuosina 2006–2012 etulinjassa Pohjois-Afganistanissa.

Lähden nyt rohkeasti siitä, että tämän vuoden itsenäisyyspäivänä palattaisiin vanhan liiton Linnan juhliin, joihin pääsisi ainakin rajoitettu määrä vieraita. (Viime vuonna Linnan juhlat pidettiin etäversiona.)

En nimittäin liikutu Linnan juhlissa niinkään siitä näystä, kun enemmän tai vähemmän kunniakkaat piispat, kenraalit ja oikeusneuvokset jonottavat Mariankadun puoleisesta ovesta sisään.

Mutta suojaus pettää ja alahuuli väpättää, kun joku viimeisistä elossa sinnittelevistä Mannerheim-ristin ritareista rullaa rollaattorilla tai talutettuna kättelemään presidentti Niinistön ja rouva Haukion.

Tosin se on nyt ikiajoiksi ohi, sillä viimeinen ritareista, Tuomas Gerdt, kuoli marraskuussa 2020.

Itkin – tai jos en nyt kirjaimellisesti itkenyt, niin ainakin liikutuin – , kun Simon sotaveteraanien kunniapuheenjohtaja Armas Ilvo lauloi joulukuussa 2015 kahden rintamaveljensä kanssa Veteraanin iltahuudon.

Ilvo lähti 19-vuotiaana talvisotaan.

Itsenäisyyspäivänä 2018 sota-ajan hävittäjälentäjä Mauri Maunula ”lainasi” Niinistöltä rouva Haukiota ja esitti tälle rintamalla oppimansa balladin Äänisen yö. Sen oli sanoittanut Maunulan rintamaveli Paavo Astala.

Koska elettiin pandemiaa edeltäneitä aikoja, Haukio kysyi laulun jälkeen Maunulalta: ”Saanko halata?”

Toimittajien rumputulessa 97-vuotias Maunula uhosi, ettei pese oikeaa poskeaan viikkoon.

Entä jos noin satavuotiaat talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan veteraanit saapuisivat tänä vuonna Linnan juhliin samassa joukko-osastossa kolme neljä kertaa nuorempien Afganistan-veteraanien kanssa.

En pahastuisi edes siitä, jos joku Afganistan-veteraaneista laulaa lurauttaisi. Ei tietenkään Veteraanin iltahuutoa eikä Äänisen yötä, sillä eivät Maimanassa tai Mazar-i-Sharifissa Äänisen aallot lyöneet rantakallioihin, vaan hiekka pöllähteli keskiaasialaisilla tasangoilla.

Eikä tietenkään 1940-luvun musiikkia, vaan oman sotansa musiikkia.

Niinpä itkisin – tai vähintään liikuttuisin –, jos vaikkapa joku Maimanan rajusta tukikohtahyökkäyksestä hengissä helmikuussa 2006 selvinnyt laulaisi itsenäisyyspäivänä rouva Haukiolle jonkin tukikohdan hiteistä.

Kun partio lähti vuoristoon, maastoautoissa soi kuulemma Iron Maidenin Run to the Hills. Ja kun palattiin tukikohtaan, soi Ozzy Osbournen Mama I’m Coming Home.

Ne esitettäisiin toki Kaartin soittokunnan säestyksellä. Pieteetillä. Tunteella.