50-vuotias | Palkitulle elokuvaajalle Tuomo Hutrille dokumentit tarjoavat tilaisuuksia parantaa maailmaa

Dokumenttien kuvaaminen vie välillä Tuomo Hutrin rankkoihin olosuhteisiin, mutta työ palkitsee: ”Tuntuu hyvältä kertoa maailmalle tärkeistä asioista.”

Kulttuurišokki iski Tuomo Hutriin heti, kun hän lokakuussa 2018 meni ensimmäistä kertaa Intiaan kuvaamaan dokumenttia Invisible Demons – Tuhon merkit. Delhin metropolin yli 30 miljoonan asukaan liikenne, äänet ja hajut vyöryivät päälle, mutta vielä pahempi oli elokuvan aihe, ilma.

”Delhi on kuin kattila, josta tuuli ei syksyisin pääse puhaltamaan pois saasteita. Ilma jopa maistui pahalle, metallille. 300 on ilmanlaatuindeksissä hälyttävä arvo, mutta Delhissä se meni yli tuhannen. Siinä kohti mittarin asteikko loppui”, Hutri kertoo.

Hutri oli yksi kolmesta kuvaajasta intialaisen Rahul Jainin dokumentissa, joka on enimmäkseen suomalainen tuotanto. Ilmastonmuutoksesta ja ilmansaasteista kertova Invisible Demons sai ensi-iltansa Cannesin elokuvafestivaalilla 2021 ja on Hutrin kansainvälisesti tunnetuimpia töitä.

Toki Hutri kuvaa myös näytelmäelokuvia. Hän on työskennellyt eniten Klaus Härön ja Aleksi Salmenperän kanssa.

Härölle Hutri on kuvannut muun muassa Miekkailijan (2015) – josta sai Jussi-palkinnon – ja Tuntemattoman mestarin (2019). Salmenperän kanssa ovat syntyneet esimerkiksi Miehen työ (2007), Paha perhe (2009) ja Jättiläinen (2016).

Salmenperä ja Hutri opiskelivat samaan aikaan Taideteollisessa korkeakoulussa ja Hutri kuvasi jo useimmat Salmenperän opiskelijalyhytelokuvat. Hän sanoo kasvaneensa alalle yhdessä Salmenperän kanssa.

Dokumenttejakin Hutri on kuvannut aika paljon, viimeksi Inka Achtén Kultaista maata (2022). Juuri Docpoint-festivaalin Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaneelle John Websterille Hutri on kuvannut muun muassa Sen edestään löytää (2005) ja Tulevaisuuden rannoilla (2017).

”Opiskeluaikoina pää kiehui maailmantuskasta ja oli kova tarve tehdä jotain paremman maailman hyväksi. Siksi esimerkiksi Invisible Demonsin ekologinen näkökulma on hieno juttu. Dokumentit osoittavat minulle, etten ole kulkenut aivan harhaan.”

Dokumenttien ja näytelmäelokuvien tekemisessä on eroa. Dokumentteja tehdään pienellä työryhmällä. Hutri toteaa, että niissä kuvaaja sekä saa että joutuu yleensä tekemään kaiken itse. Näytelmäelokuvissa taas johdettavana on oma työryhmä.

Usein myös ohjaaja kuvaa dokumentteja itse eikä ole harvinaista, että kuvaajia on useita, koska tekeminen voi kestää vuosia. Kuvaajan on usein vaikea sitoutua dokumentin koko tuotantoajaksi. Hutri on kuitenkin iloinen, että niitäkin tarjotaan hänelle.

”Tuntuu hyvältä kertoa maailmalle tärkeistä asioista, vaikka esimerkiksi Invisible Demonsin tekeminen oli raskasta ja haastavaa. Mutta se oli myös hauskaa ja antoisaa.”

Toista työn ääripäätä Hutri pääsi maistamaan Joe Wrightin toimintaleffa Hannan (2011) kansainvälisessä tuotannossa, joka kuvattiin osittain Suomessa. Siinä hän työskenteli kakkosryhmän kuvaajana.

”Pääkuvaaja Alwin Kuchler ei ollut kuvannut aiemmin lumisissa maisemissa. Tein hänelle koekuvauksia etukäteen. Pelkästään kakkosryhmässä oli 25 henkeä. Saksassa pääsin käyttämään kolmatta kameraa isossa toimintakohtauksessa, jossa oli mukana helikoptereitakin.”

Hutri kiinnostui lukioikäisenä ensin valokuvaamisesta. Sen harrastuksen takia kaverit pyysivät hänet kuvaamaan harrastelijaelokuviaan. Niiden kanssa tekijät olivat tosissaan.

”Lyhärit olivat hyvin hapokkaita, absurdeja ja yliälyllisiä. Olimme nuoria ja vihaisia ja halusimme uudistaa elokuvissa kaiken. Närkästyimme, kun ne eivät kelvanneet festareille. Moni siitä porukasta on kumminkin päätynyt kulttuurialoille.”

Sittemmin Hutri on näyttänyt nuoruuden lyhytelokuviaan kuvaajaopiskelijoille Aalto-yliopistossa. Hän toteaa, että sympaattisesti kömpelöistäkin töistä näkee, että tekemällä voi oppia.

Aluksi Hutri opiskeli Münchenin yliopistossa sosiologiaa ja Helsingin yliopistossa teoreettista filosofiaa. Filmikärpäsen puraisu veti kuitenkin alalle.

”Hain kuvaajalinjalle. Vieläkään ei ole herännyt hinku ohjata”, Hutri toteaa.

Eniten Hutri sanoo olevansa ammatillisesti velkaa Esa Vuoriselle, josta tuli elokuvauksen professori hänen opiskeluaikanaan. Vuorinen kuvasi paljon varsinkin Jaakko Pakkasvirralle. Rauni Mollbergin Tuntemattoman sotilaan (1985) kuvaus on Hutrin mielestä Vuorisen mestarillisin työ.

”Tulin Bergman–Tarkovski-kulmalla ja Esa näytti ensimmäisenä kurssilla Top Gunin. Ihmettelin, että mitä paskaa, mutta hän oli hyvä ja selkeä opettaja, kiistattoman ammattitaitoinen. Esasta tuli esikuva koko minun sukupolvelle. Käyn yhä toisinaan saunassa hänen kanssaan.”

Hutrin viimeisin työ on Katja Gauriloffin ohjaama Je’vida, ensimmäinen pitkä kolttasaamenkielinen elokuva. Se saa ensi-iltansa myöhemmin tänä vuonna.

Mustavalkoisessa elokuvassa oli omat yllätyksensä, kun komea auringonlasku ei näyttänyt juuri miltään. Hutrille saamelaisten kanssa työskenteleminen oli antoisaa.

”Kolttasaamelaisten yhteisö on pieni ja tunnelma oli intiimi. Kaikki halusivat olla mukana ja auttaa avustajina tai muuten. Kuvatessa heidän kulttuurinsa heräsi henkiin ja hekin näkivät historiansa elossa silmiensä edessä. Minäkin ymmärsin elokuvan merkityksen ja voiman.”