80-vuotias | Reine Rimón lauloi jazzia ravintoloissa jo alaikäisenä: ”Siinä oli kielletyn hedelmän makua”

Reine Rimón lauloi Helsingin ravintoloissa jo alaikäisenä. Myöhemmin hän on erikoistunut esittämään vanhaa New Orleans -jazzia.

Laulaja Reine Rimón löysi perinteisen New Orleans -jazzin 1980-luvun alussa. Siitä tuli hänelle kaikkein läheisintä musiikkia. 1900-luvun alusta peräisin oleva vanha jazz on akustista, pelkistettyä ja svengaavaa.

”Se on hirveän aitoa, eikä siinä ole mitään ylimääräisiä krumeluureja. Melodian erottaa aina, ja teksteissä on tarina. New Orleans -jazz on keinuvaa, ja siinä on letkeä fiilinki, oli se sitten nopeaa tai hidasta”, Rimón luonnehtii.

”Ehkä se vetoaa ihmisiin siinä yksinkertaisuudessaan. Välillä ihmiset ovat sanoneet, etteivät yleensä tykkää jazzista yhtään, mutta tästä tykkäävät niin hirveästi.”

Rimón on laulanut vanhaa jazzia pitkään Suomessa, mutta jonkin verran myös Yhdysvalloissa. Tyylin alkulähteillä New Orleansissa hän esiintyi jazzfestivaaleilla ensimmäisen kerran vuonna 1986.

”Olen kuunnellut sitä musiikkia paljon ja elänyt sitä. New Orleansissa kävin myös yliopistolla tutkimassa arkistoja ja kuuntelemassa vanhoja savikiekkoja. Olen aina kuunnellut, miten muusikot soittavat, ja halunnut laulaa samalla tavalla.”

Rimón alkoi tutustua jazziin jo lapsuudenkodissaan, joka sijaitsi Helsingissä Hietalahdentorin laidalla. Hänen isänsä oli työskennellyt tarjoilijana New Yorkissa ja tuonut sieltä mukanaan 1930-luvun jazzlevyjä. Isä soitti myös saksofonia ja klarinettia.

Kun Rimón oli aloittanut lauluharrastuksen ja esiintynyt koulutansseissa, hän päätyi pian ravintolasolistiksi, vaikka oli alaikäinen. Hän esiintyi Hungariassa Uuden ylioppilastalon sisäpihalla sekä Fenniassa Rautatientorin laidalla.

”Ravintolassa laulamisessa oli vähän kielletyn hedelmän makua, ja se sopi minulle erinomaisesti, koska olin muutenkin levoton sielu. Sain laulaa mitä halusin, joten lauloin lähinnä 1940-luvun jazzstandardeja. Iskelmiin en tuntenut vetoa, koska kaipasin sitä draamaa, jota jazzissa oli. Sitä savuista, vähän kiellettyä ja uskaliasta miljöötä, johon se kuului.”

Vuosina 1963–1965 Rimón oli solistina Erik Lindströmin yhtyeessä. Sekin esitti jazzahtavaa musiikkia, eikä ohjelmistossa ollut muita suomenkielisiä iskelmiä kuin Lindströmin sävellyksiä. Keikkamatkat eivät olleet pitkiä, koska Lindström ei halunnut ajaa kauas Helsingistä, mutta Rimón sai silti tutustua keikkailevan laulajan arkeen. Keikkapaikoilla ei ollut takahuoneita, joten hän joutui vaihtamaan esiintymispuvun päälleen autossa.

Lindströmin yhtyeen jälkeen Rimón aloitti työt lentoemäntänä. Laulaminen jäi taka-alalle, mutta ei loppunut.

New Orleans -jazz saapui elämään vuonna 1981, kun Rimónista tuli Old Time Jazz Band -yhtyeen solisti. Vaikka hän oli laulanut jazzia ennenkin, nyt hän sukelsi kauemmas historiaan aivan tyylin alkulähteille.

”Minulle aukesi silloin uusi maailma. Olin utelias ja nälkäinen, että herra jumala mikä aarreaitta, minkä tähden minulle ei ole kerrottu tästä aikaisemmin?”

Nykyinen taustayhtye Hot Papas on soittanut Rimónin taustalla yli 30 vuotta. Keikkoja on ollut Suomessa säännöllisesti, vaikka solisti asui Yhdysvalloissa vuodet 1997–2017. Rimón saapui lavalle usein suoraan lentokentältä.

”Ensimmäinen kosketukseni Amerikkaan oli vuonna 1965, kun olin ruvennut lentämään ja minulla oli ystävätär, joka asui New Yorkissa. Kun tulin kaupunkiin ensimmäistä kertaa, se oli ihan kuin olisin tullut kotiin. Isäni oli aina kertonut New Yorkista, ja varmaan siitä jäi ajatus, että Amerikka on kultamaa. Minulle se on ainakin ollut.”

Rimón laulaa New Orleans -jazzin lisäksi muitakin yhdysvaltalaisia musiikkityylejä kuten bluesia ja gospelia. Hän löytää niistä yhtäläisyyksiä juutalaiseen musiikkiin, jonka parissa hän on kasvanut. Kaikissa on mollivoittoista tunnelmaa, mutta tunnelin päässä näkyy aina valoa.

Musiikissa olevaa toivoa Rimón aikoo välittää jatkossakin.

”En voinut kaksikymppisenä tietää, että vielä kahdeksankymppisenä vedän keikkaa Storyvillen lavalla iltakymmenestä kolmeen asti aamulla. New Orleansissakaan ei oikein ole jäljellä laulajia tai soittajia, jotka esittäisivät tätä vanhaa jazzia. Siitä tulee vielä enemmän sellainen fiilinki, että eihän tästä voi luopua.”