Albanialaisesta rantakaupungista tuli Gulafroz Ebtekarin ja parintuhannen muun afgaanipakolaisen väliaikainen koti viime syksynä. Kuva: Kaisa Rautaheimo / HS
Naisten kouluttaminen poliiseiksi oli yksi länsimaiden lempiprojekteista Afganistanissa. Suomikin oli siinä mukana. Gulafroz Ebtekar kertoo, mikä meni pahasti pieleen.
Elokuun 15. päivänä vuonna 2021 Gulafroz Ebtekar pysäköi virka-autonsa sisäministeriön pihaan Kabulissa. Hän jätti aseensa – Kalašnikov-rynnäkkökiväärin ja pienemmän käsiaseen – autoon ja avaimen virtalukkoon.
Vasta pihalla Ebtekar todella käsitti, että tämä olisi hänen viimeinen päivänsä poliisina Afganistanissa. Hän oli loppuun saakka ajatellut, että Kabulia Taleban ei pystyisi valtaamaan. Että amerikkalaiset eivät antaisi sen tapahtua.
Tunnelma oli oudon hiljainen. Ministeriön vartijat ja suurin osa työkavereista olivat jo lähteneet. Pihalla hän näki pomojensa hävittävän papereita ministeriön vieressä virtaavaan kanaaliin.
Työkaveri ajoi Ebtekarin kotiin.
”Olin sokissa enkä tiennyt, mitä tehdä. Läheiseni hoputtivat minua pakenemaan. Mietin, palaisinko koskaan takaisin kotiini.”
”
Gulafroz Ebtekarin henki oli uhattuna päivittäin.
Ebtekar, 32, on yksi Afganistanin historian ensimmäisistä koulutetuista naispoliiseista. Hän aloitti poliisina vuonna 2018 ja eteni nopeasti urallaan. Työssään hän tutki naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.
Töitä riitti. Tutkimusten mukaan 90 prosenttia afgaaninaisista on kokenut sukupuoleen kohdistuvaa väkivaltaa.
Ensimmäisen kerran naisia alkoi työskennellä Afganistanin poliisissa vuonna 1967, mutta heitä oli hyvin vähän ja he hoitivat vain välttämättömiä naisiin liittyviä tehtäviä.
Kun Afganistanin jälleenrakennus 2000-luvun alussa alkoi, länsivalloilla oli tarve muuttaa pinttyneitä käsityksiä naisten ja miesten rooleista yhteiskunnassa.
Afgaaninaisten kouluttamisesta poliiseiksi tuli länsivaltojen lempiprojekti. Naisten uskottiin lisäävän luottamusta valtionhallintoon ja edistävän naisten oikeuksia.
Suomi osallistui poliisien koulutukseen EU:n operaation alaisuudessa. Vuosien varrella useat suomalaiset poliisit kävivät Afganistanissa kouluttamassa ja auttamassa kollegoitaan.
Naispoliisit olivat kuin symboli siitä, mitä tulevaisuuden Afganistanilta odotettiin.
Todellisuudessa naispoliisina toimiminen äärikonservatiivisessa maassa ei ollut helppoa. Gulafroz Ebtekarin henki oli uhattuna päivittäin.
Haastattelin Ebtekaria muutama vuosi sitten. Jutunteon jälkeen jäin seuraamaan häntä Instragramissa.
Viime syksynä kuvavirtaan ilmestyi kuvia Ebtekarista Välimeren rannalla, Albaniassa. Hän oli onnistunut pakenemaan kotimaastaan.
Maaliskuussa lensin tapaamaan häntä.
Ränsistynyt kyltti ”Kolaveri Resort” ohjasi oikeaan paikkaan. Lomakeskuksen uima-altaista oli laskettu vedet pois.
Ebtekar tuli vastaan lomakeskuksen pihalla. Albanialaisesta rantakaupungista oli tullut hänen ja parintuhannen muun afgaanin uusi, väliaikainen koti. Heidät oli lennätetty sinne odottamaan viisumia Kanadaan tai Yhdysvaltoihin.
Ebtekar kutsui minut huoneeseensa, jonka hän jakoi kahden siskonsa kanssa. Hän alkoi kertoa, miten 20 vuotta Afganistanin jälleenrakennusta oli vaikuttanut hänen elämäänsä.
Afgaanipakolaisia on majoitettu lomakeskukseen Albaniassa. Kuva: Kaisa Rautaheimo / HS
Gulafroz Ebtekar jakoi lomakeskuksessa Albaniassa huoneen kahden siskonsa kanssa. He odottivat pääsyä Kanadaan tai Yhdysvaltoihin. Kuva: Kaisa Rautaheimo / HS
Ebtekarista olisi tuskin tullut poliisia ilman isäänsä.
Perhe asui pienessä Daikundin kylässä, joka sijaitsee Kabulista länteen. Isä oli kylän vanhimpia, johtohahmo. Hän oli kouluttamaton mutta omisti paljon maata. Isällä oli kolme vaimoa ja 14 lasta, joiden luona hän asui vuorotellen.
Kun kylään perustettiin ensimmäisen koulu, muut kylässä lähettivät sinne vain poikansa. Ebtekarin isälle oli tärkeää, että myös tyttäret käyvät koulua.
Ebtekar oli lukioon asti ainoa tyttö luokallaan.
”Muistan isäni aina kertoneen muille, että hänen tyttärensä ovat vahvempia kuin hänen poikansa.”
Ebtekarin perhe kuvattuna kotiseudullaan Daikundissa. Kuva: Gulafroz Ebtekarin kotiarkisto
Ebtekar oppi toimimaan miehisessä maailmassa, sitä poliisin työ Afganistanissa vaati. Länsivaltojen suurista suunnitelmista huolimatta poliiseista oli lopulta naisia vain kaksi prosenttia.
Tavallisten ihmisten oli vaikea hyväksyä naista miehisessä ammatissa ja työskentelemässä miesten kanssa samassa paikassa tasavertaisesti.
Naispoliiseja huoriteltiin ja syytettiin perheidensä hylkäämisestä.
Ebtekar kertoo, että hänen läheisensä olivat pettyneitä kuullessaan hänen ammatinvalinnastaan.
”Kaverini sanoivat, että siinä työssä et ikinä löydä puolisoa ja pääse naimisiin.”
Ebtekarin mukaan pikkupojat heittivät kiviä poliisiauton ikkunaan nähdessään hänet ajamassa.
Harva naispoliisi teki työtä kentällä. Useimmat heistä salasivat ammattinsa tuttaviltaan ja perheenjäseniltään. Univormun he riisuivat töistä lähtiessään.
Gulafroz Ebtekar oli poikkeus. Hän julkaisi Instagramissa kuvia poliisin työstään ja itsestään univormu päällä.
”En piilottanut univormuani enkä ammattiani. Ajattelin, että tekemällä rohkeasti sitä, mitä teen, voin muuttaa ihmisten ajattelua naisten asemasta yhteiskunnassa.”
Gulafroz Ebtekar eteni urallaan nopeasti. Kuva: Gulafroz Ebtekarin kotiarkisto
Poliiseista oli lopulta naisia vain kaksi prosenttia. Kuva: Gulafroz Ebtekarin kotiarkisto
Ongelmia oli myös poliisilaitoksen sisällä: naispoliiseja syrjittiin ja häirittiin seksuaalisesti.
Ebtekarin puheista käy selväksi, miten läpeensä korruptoitunut hallinto oli ja miten naisten oikeuksia edistettiin vain paperilla.
Jos halusi edetä urallaan, se tarkoitti palveluksia rahan tai seksin muodossa. Tehtäviin valittiin naisia, kun haluttiin miellyttää ulkomaisia lahjoittajia. Todellista valtaa naisille ei poliisiasemilla annettu.
Ebtekar sanoo, että häneen ei uskallettu kajota, koska hän oli koulutettu ihminen, joka ymmärsi oikeutensa. Samasta syystä häntä ei myöskään palkattu tehtäviin, jotka hän olisi omasta mielestään ansainnut.
Talebanit kokivat naispoliisit lännen kätyreinä ja murhasivat ja pelottelivat heitä. Se oli myös talebanien tapa osoittaa, kuinka heikko uusi valtiovalta oli.
”Työssäni pelkäsin jatkuvasti turvallisuuteni puolesta. Lisäksi pelkäsin, että en kykene tekemään työtäni kunnolla. Afgaaninaiset ovat kokeneet karmeaa väkivaltaa, ja oli minun tehtäväni auttaa heitä.”
Ebtekar kertoo tehneensä valtavia uhrauksia omassa elämässään rakentaakseen Afganistanista paremman.
Iso henkilökohtainen uhraus oli esimerkiksi se, ettei hän voinut työnsä takia toimia kuin muut naiset. Pukeutua muodikkaasti, meikata, laittaa hiuksia, käydä häissä ja tavata kavereita missä vain.
”Luovuin niistä tehdäkseni työni kunnolla.”
Ebtekar ei halua enää käyttää hiukset peittävää huivia. Kuva: Kaisa Rautaheimo / HS
Ajatushautomo Afghanistan Analyst Networkin entinen johtaja Sari Kouvo seurasi 15 vuoden ajan läheltä Afganistanin jälleenrakennusta ja erityisesti naisten aseman kehitystä.
Hänen mukaansa jälleenrakennuksen suurin ongelma oli, että suunnitelmat Afganistanin ja afgaaninaisten suhteen olivat aivan liian suuret. Kehitysprojektien olisi pitänyt olla vastuullisempia, eikä korruptiota olisi pitänyt hyväksyä.
”
Poliisiasemilla ei ollut alkuvuosina naisille omia vessoja eikä pukuhuoneita.
”Afgaaninaisia työnnettiin hyvin riskialttiisiin tilanteisiin ja unohdettiin, minkälaisesta kulttuurisesta kontekstista oli kyse”, Kouvo sanoo.
Poliisiasemilla ei ollut alkuvuosina naisille omia vessoja eikä pukuhuoneita. Heidän odotettiin työskentelevän rinta rinnan miesten kanssa. Nämä käytännön seikat asettivat monet naispoliisit alttiiksi seksuaaliselle häirinnälle.
Kouvo sanoo, että ongelmien esiin tuominen oli monelle naispoliisille mahdotonta. He eivät halunneet vaarantaa omaa ja perheensä kunniaa, joka on erityisen tärkeä afgaanikulttuurissa.
”Meidän olisi pitänyt pitää tarkemmin huolta siitä, että naispoliisit saavat tehdä työnsä turvallisesti.”
Kouvo kertoo tutkimuksestaan, jonka hän teki afgaaninaisista pari vuotta sitten.
Tutkimusta varten hän haastatteli eri yhteiskunnan aloilla työskenteleviä naisia siitä, mikä oli auttanut heitä elämässään eteenpäin. Kaikki nimesivät suvun miehen – isän, veljen tai aviomiehen –, joka oli kannustanut opiskelemaan ja osallistumaan työelämään.
Kukaan tutkimukseen osallistuneista ei vastannut, että länsimaiden kehitysprojektit olivat auttaneet heitä, vaikka lähes kaikki heistä olivat niihin osallistuneet.
”Tämä ei tarkoita, etteikö kehitysprojekteista olisi ollut hyötyä, mutta ilman perheitten ja lähipiirin tukea naisten asemassa ei saada aikaan muutoksia”, Kouvo sanoo.
Talebanin noustua viime syyskuussa valtaan maan johto pantiin uusiksi. Sisäministeriksi nimitettiin yksi Haqqani-verkoston johtajista, Sirajuddin Haqqani.
Haqqani-verkosto tuli viime vuosina tunnetuksi näyttävien itsemurhaiskujen organisoinnista. Heidän liiketoimintansa perustui kidnappauksille, salakuljetuksille ja muulle rikolliselle toiminnalle.
Yhdysvaltojen hallinto teki Sirajuddin Haqqanista etsintäkuulutuksen vuosia sitten, ja hänestä on luvattu kymmenen miljoonan dollarin löytöpalkkio.
Haqqanin alaisuudessa toimivissa poliisivoimissa on töissä enää vain muutamia naisia. Heidän roolinsa on tarkoin rajattu, ja he hoitavat vain naisiin liittyviä tehtäviä.
Nyt Gulafroz Ebtekar ja hänen siskonsa ovat päässeet jatkamaan matkaa määränpäähänsä Kanadaan. He ovat saaneet sieltä turvapaikan.
Instagramin tarinoissa siskokset poseeraavat Calgaryn kaduilla, esittelevät uusia vaatteitaan ja meikkityylejä.
Ebtekar ei aio enää jatkaa työtään poliisina.
Hän on miettinyt, että perustaisi jonkin yrityksen ja mahdollisesti jatkaisi lakiopintojaan, jotta voisi auttaa muita pakolaisia.
Hän sanoo olevansa tietyllä tavalla helpottunut. Enää ei tarvitse taistella. Voi elää normaalia elämää.
Heinäkuun lopussa puhelimeeni kilahtaa viesti.
”Canada is the best country.”
Gulafroz Ebtekar ja hänen kaksi siskoaan asuvat nyt Kanadassa. Kuva: Gulafroz Ebtekarin kotiarkisto
