Yliopistonlehtori Aino Saarinen ihmettelee, miten tutkimusnäyttöä voidaan pitää Suomessa vitsinä. Hänen väitöskirjansa julkaisusta on kulunut yli kaksi vuotta. Suomessa koko peruskoulun idea alkaa olla vaarassa, Saarinen arvioi.
Yliopistonlehtori, dosentti Aino Saarinen on edelleen hämmentynyt väitöskirjansa vastaanotosta. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS
Heini Särkkä
Aino Saarisen väitöskirja Suomen heikentyneistä oppimistuloksista aiheutti pari vuotta sitten valtavan porun.
Myös lääketieteestä ja psykologiasta väitellyt Saarinen totesi kasvatustieteen väitöskirjassaan, että itseohjautuvuutta vaativat oppimismenetelmät ja digitaalisten oppimateriaalien käyttö olivat yhteydessä oppimistulosten laskuun. Varhaiskasvatukseen osallistumisella taas ei ollut tutkimuksen mukaan yhteyttä oppimistuloksiin.
Monet Saariseen yhteyttä ottaneet opettajat kertoivat, että heidän mielipiteensä digitalisaatiosta ja uusista opetusmenetelmistä oli sivuutettu, kun uusi opetussuunnitelma oli otettu käyttöön vuosina 2016–2018. Vanhemmat kertoivat olevansa tyytyväisiä siitä, että asiat tuodaan esiin.
Keskustelua aiheesta käytiin myös sosiaalisessa mediassa. Kasvatustieteen eliitti tyrmäsi Saarisen näkemykset keksittyinä, kertoo tapauksesta aiemmin laajan artikkelin laatinut Suomen Kuvalehti.
Kritiikkiä herätti myös se, että väitöskirjan tulkittiin väheksyvän varhaiskasvatuksen merkitystä suomalaislasten opintiellä.
Väitöskirjan ohjaajana toiminut emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kommentoi aiemmin Ilta-Sanomille, että Saarinen kohtasi käsittämättömän myrskyn ja hänen tutkimustuloksensa sivuutettiin täysin. Keltikangas-Järvinen otti Saarisen kohtelun esiin, kun häneltä kysyttiin syitä oppimistulosten laskuun.
Saarinen itse muistelee, kuinka korkea-arvoinen virkamies piti hänen väitöskirjaansa vitsinä.
– Kasvatustieteen eliitti lynkkasi väitöskirjani. Opettajilta, rehtoreilta ja vanhemmilta olen saanut väitöskirjastani käytännössä pelkkää positiivista palautetta, Saarinen summaa.
Ilta-Sanomien haastattelemat vuosikymmeniä koulujen arkea nähneet rehtori ja konkariopettajat arvioivat, ettei digimateriaaleilla voida korvata fyysisiä oppikirjoja. Saarinen on seurannut viime aikojen uutisointia oppimistulosten laskusta tiiviisti.
– Nyt on alettu nostaa mediassa esiin olennaisia asioita, kuten digitalisaation, inkluusion ja opettajan roolin vaikutusta oppimistuloksiin, Saarinen kiittelee.
Aino Saarinen kuvattiin hänen työpaikallaan Helsingin yliopiston Haartman-instituutissa. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS
Yliopistonlehtori Saarisen mukaan Suomessa kouluja on kehitetty tekemällä niistä ”pöhinäkonttoreita”, joissa tärkeää on, että oppilailla on kivaa, kokolattiamatto, uusimmat laitteet ja hienolta kuulostavia muuntuvia tiloja. Koulujen arkkitehtuurilla ei kuitenkaan ole mitään tosiasiallista vaikutusta oppimiseen, Saarinen huomauttaa.
– Olen ihmetellyt, että miksi niin moni asia Suomen kouluissa on tehty vastoin tutkimusnäyttöä. Meillä ei ole puutetta tutkimustiedosta, mutta on puutetta tutkimustiedon lukijoista.
Meillä on kouluja, joissa lähes sata ykkösluokkalaista haahuilee avotilassa.
Saarisen mukaan Suomen koulujen kunnian palauttamisessa pitäisi lähteä siitä, että alettaisiin katsoa systemaattisesti, mitä tutkimus sanoo koulujen tiloista, oppimisvälineistä ja opettajan roolista. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä enemmän lapsi tarvitsee koulunkäyntinsä tueksi rakenteita: pysyvän opettajan, ryhmän ja lukujärjestyksen.
– Esimerkiksi avotiloista on hyvin paljon tutkimusnäyttöä, että mitä pienemmistä oppilaista on kyse, sitä heikommin ne soveltuvat sen ikäisille lapsille. Siitä huolimatta meillä on kouluja, joissa lähes sata ykkösluokkalaista haahuilee avotilassa.
Saarisen mukaan avotilat vähentävät tutkimusten mukaan kasvokkaista vuorovaikutusta, lisäävät fysiologisia stressitasoja ja heikentävät suoritusta. Lapsi harvoin itse huomaa näitä vaikutuksia.
– Suomessa on menty oppilaiden kivat tunteet edellä. Tutkimusnäyttö osoittaa kuitenkin, että motivaatio ja positiiviset tunteet tulevat siitä, että osaa ja oppii.
Psykologian tohtori Saarinen kertoo, että aivoissa on dopamiinirata, joka reagoi nopeasti saatavilla oleviin palkkioihin, kuten rahaan tai mielihyvään. Dopamiinirata on erityisen aktiivinen teini-iässä. Siksi on koulunkäynnin kannalta arveluttavaa, että Suomessa isossa osassa kouluja älypuhelimia ei kerätä lapsilta koulupäivän ajaksi pois.
– Teini-iässä on erityisen suuri alttius sille, että oppilaat tekevät sellaisia asioita, joista he saavat välittömän palkkion, jos he itse saavat päättää. Sen sijaan heidän on vaikeampi ponnistella pidemmän aikavälin palkkion eteen.
Oppimisen kannalta seinän värillä ei ole mitään väliä, yliopistonlehtori Aino Saarinen huomauttaa. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS
– Siihen tarvitaan aikuisen tai opettajan roolia, joka tsemppaa turhautumisen yli, kunnes päästään oppimiseen ja vasta sitten saadaan palkkio. Pikkuhiljaa otsalohkot pystyvät hallitsemaan dopamiinirataa paremmin niin, että nuori malttaa odottaa palkkiota vasta myöhemmin.
Tutkimusten mukaan oppilas pystyy olemaan keskimäärin kuusi minuuttia katsomatta puhelinta, jos hän saa kesken oppitunnin ilmoituksen esimerkiksi uudesta WhatsApp-viestistä. Niitä oppilaita, jotka kertovat, että pystyvät olemaan katsomatta puhelinta tunnilla, älypuhelin häiritsee tutkitusti enemmän, Saarinen sanoo.
– Tutkimuksissa on havaittu, että ne lapset, jotka räpläävät somea opiskellessaan, eivät kompensoi sitä venyttämällä opiskeluaikaa loppupäästä vaikka tekemällä kotitehtäviä kymmenen minuuttia pidempään. Somen käyttäminen opiskelun ohessa tutkitusti laskee arvosanoja.
Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen Karvin pitkittäisarviossa huolta on herättänyt etenkin niin sanottujen S2-oppilaiden, eli suomea tai ruotsia toisena kielenä opiskelevien heikko osaaminen. Suomessa on OECD-maiden suurimmat erot kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten oppimistuloksissa. Tämä on Saarisen mielestä yksi koulujen huolestuttavimmista kysymyksistä.
Lue lisää: Suomen kouluja jäytää hälyttävä trendi, varoittaa emeritaprofessori
Yliopistonlehtori kertoo, että kun hän on luennoinut kouluista Suomen ulkopuolella, siellä ymmärretään keskittyä oppimisen kannalta olennaisiin asioihin, kuten opettajan rooliin luokkahuoneessa ja ryhmäkokoon.
– Suomessa käytetään liikaa aikaa sekundääristen asioiden miettimiseen. Ei sillä ole mitään väliä, onko koulussa vaaleanharmaa vai vaaleankeltainen seinä.
Aino Saarinen on kolminkertainen tohtori. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS
Eteläkorealainen koulutusasiantuntija kertoi taannoin Saariselle, että Suomesta oli käynyt maassa koulutusvientikonsultteja, jotka olivat markkinoineet heille avokoulua. Etelä-Koreassa oli suhtauduttu epäluuloisesti siihen, miten avotilat sopisivat pienille lapsille. Suomalaiset olivat vakuuttaneet heille, että Suomessakin vastaavia tiloja on käytetty hyvällä menestyksellä. Etelä-Koreassa päätettiin rakentaa yksi kokeilukoulu Suomen malliin.
– Hän kertoi, että kun syksyllä koulu alkoi, parissa kuukaudessa kävi niin, että perhetausta alkoi määrittää sitä, kuka koulussa pärjää. Niin sanotusti hyvistä perheistä tulevilla lapsilla vanhemmat opettivat kotona ne asiat, jotka jäivät koulussa oppimatta.
Samaan aikaan lapset, joiden vanhemmat eivät esimerkiksi vuorotyön tai sairauden vuoksi pystyneet opettamaan lapsiaan vapaa-ajalla, alkoivat pudota kelkasta.
– He kuulemma päättivät, että suomalaiskokeilua ei laajenneta enää yhteenkään kouluun.
Karvin pitkittäisarviossa ilmeni, että koulujen väliset tasoerot olivat suurimpia Etelä- ja Lounais-Suomen avi-alueilla, missä sosiaalinen, taloudellinen ja koulutuksellinen huono-osaisuus jakaantui epätasaisesti eri alueille. Saarinen on huolissaan siitä, että kehitys on johtanut Suomessa jo koulushoppailuun.
– Tätä on Suomessa liian paljon jo nyt, että ihmiset muuttavat koulun vuoksi eri alueelle, jolloin kahtiajakoa tulee entistä enemmän.
Saarinen tietää yksityisopettajia, jotka kiertävät varakkaiden perheiden kodeissa antamassa tukiopetusta lapsille iltaisin, jos vanhemmat eivät ole vakuuttuneita lähikoulunsa pedagogiikasta.
– Tässä kumoutuu kohta koko peruskoulun idea. Se on rakennettu sille, että tulipa ihan millaisesta perheestä hyvänsä, opetus on samanlaista.
Saarinen on myös hyvin huolissaan opettajien jaksamisesta ja koulushoppailusta: Suomessa on suuret erot siinä, miten opettajat jaksavat erilaisissa kouluissa.
– Meillä opettajilla on hälyttävät stressitasot ja burnout -oireet. Opettajat vaihtavat alaa ja opettajankoulutuslaitoksen hakijamäärät ovat monilla paikkakunnilla pudonneet. Jos koulu muuttuu epäsuosituksi työpaikaksi, mitä me sitten tehdään? Jos tulee sijaista sijaisen perään, niin lapsethan siinä kärsii.
Aino Saarinen kysyy, toteutuvatko YK:n lapsen oikeudet enää Suomessa. Kuva: Pete Aarre-Ahtio / IS
Palataan vielä marraskuussa 2020 julkaistun väitöskirjan aiheuttamaan kohuun. Professorit ja koulutusasiantuntijat pyrkivät lyttäämään Saarisen tutkimuksen julkisuudessa jo ennen sen julkaisua, kertoo Suomen Kuvalehti.
Lehden haastattelema Helsingin yliopiston psykometriikan asiantuntija sanoo kuitenkin, että Saarisen väitöskirjan analyyseissä ei ollut virheitä.
Väitöskirja sohaisi Suomen Kuvalehden mukaan suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä. Saarinen kertoo Ilta-Sanomille puhuneensa Suomen ulkopuolella samoista aiheista, joita hän käsitteli väitöskirjassaan. Siellä tulokset eivät aiheuttaneet skandaalia, vaan kiinnostusta, tai sitten tutkimuksen tulokset eivät yllättäneet lainkaan.
– Suomen ja muiden maiden vastaanoton välillä oli aivan käsittämätön. En meinaa vieläkään käsittää, että suomalaiset kouluasiantuntijat saattoivat sanoa, etteivät ole nähneet yhtäkään tällaista tutkimusta, kun kerroin, että tutkimustiedon mukaan asia on näin. Olin lukenut asiasta itse satoja tutkimuksia.
Saarinen on päätellyt, että monet koulutusasiantuntijat eivät Suomessa yksinkertaisesti lue tutkimusta.
– Väitöskirjani ei kansainvälisesti katsoen muuttanut mitään tutkimusnäyttöä suuntaan, eikä toiseen. Siinä toistettiin samoja teemoja, joita on muuallakin tutkittu. Miten meillä voi olla opetuksen alalla sellaista, ettei olla tietoisia tutkimusnäytöstä?
Yliopistonlehtori sanoo, että kohusta huolimatta hänelle on yhdentekevää, mitä hänestä ajatellaan tutkijana. Hän on enemmän huolissaan lasten tilanteesta Suomen kouluissa.
– Sain valtavasti viestejä ympäri Suomea, miten yksittäiset lapset ja suuret lapsijoukot olivat hätää kärsimässä joissakin kouluissa. Osa oli sydäntä särkeviä kertomuksia esimerkiksi siitä, kuinka joku lapsi saa paniikkikohtauksia avotilassa, eikä kukaan tule avuksi tai löydä rauhallista tilaa.
Saarinen huomauttaa, että YK:n lasten oikeuksien julistuksessa sanotaan, että lapsella on oikeus saada opetusta.
– Jos tutkimusnäyttö siitä, millainen opetus sopii lapselle, on vitsi, miten pystymme tuottamaan YK:n sopimuksen mukaista opetusta lapselle?
Jälkikäteen kukaan kriitikoista ei ole pahoitellut väitöskirjan vastaanottoa tutkijalle.
– Minulla ei ole sille tarvetta. Enemmän olen kiinnostunut siitä, korjataanko koulussa tehdyt virheet.
Saarinen on saanut yksittäisistä kouluista viestejä, että avotiloihin on alettu rakentaa seiniä, opetusryhmiä on muutettu pysyviksi ja on luovuttu siitä, että vanhemmat tarkastaisivat lasten kaikki kotitehtävät.
– Se ei riitä, että yksittäisissä kouluissa jotain tehdään, vaan oppilaiden pitäisi olla tasa-arvoisessa asemassa. Pitäisi olla niin, että vaikka vanhemmilla ei ole varaa tai mahdollisuutta muuttaa toiselle alueelle, kaikissa kouluissa on riittävän samanlainen pedagogiikka ja ympäristö.
Kovin moni Euroopan maista ei kuulu saman ryhmään. Se kertoo siitä, että meidän kouluissa on perustavanlaatuisia ongelmakohtia.
Yliopistonlehtori huomauttaa, että OECD on hehkuttanut Suomen korkeasti koulutettuja opettajia. Heille täytyy hänen mukaansa antaa riittävästi päätösvaltaa opetuksen sisällön suhteen, enemmän kuin konsulteille, Saarinen vaatii.
– Meillä on oppilaita, jotka ovat putoamisen partaalla. Opetusmenetelmien tulisi olla riittävän realistisia ja niissä pitäisi ennen kaikkea ottaa huomioon riskiryhmät.
Saarinen on erityisen huolissaan siitä, että OECD on arvioinut Suomen olevan oppimistuloksissa pysyvän laskun maa.
– Moni muu Euroopan maa kuuluu nousevien oppimistulosten ryhmään. Se kertoo siitä, että meidän kouluissa on perustavanlaatuisia ongelmakohtia.
Perhetaustan vaikutuksen kasvu oppimistuloksiin on tutkijan mukaan myös hälytysmerkki. Noin joka kahdeksas oppilaista ei osaa peruskoulusta päästessään kunnolla lukea.
– Luku- ja kirjoitustaito ei ole yksi taito muiden joukossa, vaan tutkimusnäyttö osoittaa, että se on fundamentaalisen tärkeä aivojen kehityksen kannalta. Se heijastuu kokonaisvaltaisesti lapsen kehitykseen.
Käsinkirjoittaminen kehittää aivojen mielikuvitusalueita, Saarinen kuvaa. Siitä huolimatta kaunokirjoituksen opetuksesta on Suomen kouluissa luovuttu. Digitalisaatio on vähentänyt valtavasti käsin kirjoittamista kouluissa. Lukutaito vaikuttaa kuitenkin olennaisesti siihen, miten ihminen pärjää yhteiskunnassa.
– Kirjoittaminen, lukeminen ja sanavarasto ovat koko ajattelun perusta. Samalla kehittyy toiminnanohjaus, työmuisti ja keskittymiskyky.
Saarinen arvioi lukutaidon rapistumisen pääasialliseksi syyksi sen, että kirjojen lukeminen on vähentynyt niin kotona, vapaa-ajalla kuin koulussa.
– Harvemmin tabletilta luetaan parisataa sivua kerralla. Yleensä se on selailua, jossa poimitaan yksi tieto tuolta ja toinen täältä. Pitkien tekstien systemaattinen lukeminen näyttää vähentyneen aika paljon.
Tutkija ei tarkoita, että digistä pitäisi opetuksessa kokonaan luopua: havainnollistava video esimerkiksi verenkierrosta suonistossa voi opettaa lapsille hyvinkin paljon.
– Digin ei tulisi olla tavoite itsessään, vaan sitä pitäisi käyttää silloin, kun siitä selvästi on hyötyä. Esimerkiksi lukemisen ja kirjoittamisen opetuksessa digistä ei ole tutkimusten mukaan hyötyä. Matematiikassa digi tai hauskat applikaatiot voivat luoda motivaatiota lapsille, joille aine on vaikea.
Kun Suomen PISA-tulokset ovat laskeneet vuosi vuodelta, etelänaapuri Virossa tulokset ovat kulkeneet toiseen suuntaan: virolaislasten osaaminen on viimeisissä tutkimuksissa ollut Euroopan huippua. Tutkijalla on Suomen ja Viron osaamiseroille ainakin kaksi selitystä.
– Opettajalla on Virossa selkeämpi rooli oppimisen ohjaamisessa. Opettaja ei ole niin kaveri. Lisäksi siellä on vähemmän innokkaasti menty digitalisaation perässä.
