”Esikunnan osastopäälliköiden määrä on suuri”, toteaa muistio, joka päätyy ehdottamaan kahdeksan osaston supistamista neljään osastoon ja tiedustelukeskukseen.
Yllä Helsingin Sanomien joulukuussa 2017 julkaisemasta jutusta poimittu esimerkki. Se on siteeraus sotilastiedustelun salaiseksi leimatusta muistiosta vuodelta 2004. Sen sai käräjäoikeuden mukaan julkaista.
Puolustusvoimat katsoo tiedon olleen maan ulkoisen turvallisuuden vuoksi salassa pidettävä ja pitää sen julkistamista rikoksena – samoin kuin yli 20 muun jutusta yksilöimänsä tiedon.
Käräjäoikeuden mielestä jutussa oli 23 eri tietoa, jotka olivat peräisin Puolustusvoimien salaiseksi leimaamista asiakirjoista. Näistä kuuden tiedon osalta käräjäoikeus katsoi salaamisen olevan perusteetonta.
Peräti 17 jutussa ollutta tietoa olivat käräjäoikeuden mielestä rikoslaissa tarkoitettuja turvallisuussalaisuuksia. Niiden oikeudeton julkistaminen on maanpetosrikoksiin lukeutuva turvallisuussalaisuuden paljastaminen -niminen rikos.
Jutun tehneet Helsingin Sanomien toimittajat Tuomo Pietiläinen ja Laura Halminen tuomittiin perjantaina turvallisuussalaisuuden paljastamisesta. Pietiläisen rangaistukseksi tuli 50 päiväsakkoa, Halminen jätettiin rangaistuksetta.
Tuomion perusteluiden mukaan toimittajia ei tuomittu maanpetosrikoksesta siksi, että he olisivat vaarantaneet maanpuolustuksen edun tai Suomen ulkoisen turvallisuuden. Heidät tuomittiin siksi, että ei ollut ilmeistä, että he eivät olleet.
Jutun 17 turvallisuussalaisuutta oikeus tunnisti sillä perusteella, olivatko tiedot julkisuuslain nojalla salassa pidettäviä valtion ulkoisen turvallisuuden vuoksi. Käytännössä tällä tarkoitettiin julkisuuslaissa lueteltujen salausperusteiden kymmenettä kohtaa.
Kyseinen pykälä määrittelee salassa pidon armottomasti:
“Asiakirjat, jotka koskevat sotilastiedustelua … jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua.”
Tältä pohjalta rakentuva rikostunnusmerkistö on tutkivalle journalismille vakava paikka. Valtaosaltaan käräjäoikeus katsoi rikoksen täyttyneen jutun eri kohdissa juuri siksi, että ei ollut ilmeistä, että tiedot eivät vaarantaneet maan turvallisuutta.
Ainoastaan jutussa kerrottujen tiedustelulentokoneen yksityiskohtien osalta käräjäoikeus kirjoittaa, ettei ”tietojen paljastaminen ei ole voinut tapahtua vaarantamatta maanpuolustuksen etua ja Suomen ulkoista turvallisuutta”. Tämänkään kohdan osalta käräjäoikeus ei kuvaa, miten maan turvallisuus konkreettisesti vaarantui.
Lain mukaan turvallisuussalaisuuden paljastamiseen voi syyllistyä monella tapaa. Rikokseen syyllistyy esimerkiksi se, joka julkistaa tiedon, jonka tietää olevan sellainen, jonka paljastuminen ”on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle”.
Kuulostaa kohtuulliselta. Tämä on kuitenkin vain yksi tekotapa.
Käräjäoikeus katsoi rikoksen tapahtuneen toisella tavalla. Valtaosaltaan jutun tietojen katsottiin olevan peräisin puolustusvoimien asiakirjoista. Tästä syystä asia tuli arvioitavaksi toista rikoslaissa kuvattua tekotapaa vasten.
Nyt oikeus arvioi, olivatko jutun tiedot tietoja “seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi”. Käräjäoikeus katsoi tämän tarkoittavan käytännössä sitä, olivatko tiedot salassa pidettäviä julkisuuslain 10-kohdan nojalla.
Lähtökohtaisesti olivat, koska kaikki sotilastiedustelua koskevat tiedot lähtökohtaisesti ovat. Näinhän edellä viitatussa julkisuuslain kohdassa on sanottu.
Niinpä syyttäjän ei tarvinnut osoittaa, että jutussa julkaistut tiedot olivat “omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa”. Tuomioon riitti, että “ei ollut ilmeistä”, etteivät tiedot vaarantaneet maanpuolustuksen etua.
Kalle Silfverberg (vas.) katsottiin syyttömäksi turvallisuussalaisuuden paljastamiseen, koska hänen ei katsottu osallistuneen artikkelin laatimiseen tai julkaisupäätöksen tekoon. Laura Halminen katsottiin syylliseksi, mutta jätettiin rangaistukseen tuomitsematta. Syytetyt vastasivat syytteisiin käräjäoikeudessa avustajansa Kai Kotirannan kanssa lokakuussa 2022. Matti Matikainen
Tuomiossa käydään läpi jutun julkaisuaikaan 10–15 vuotta vanhoista asiakirjoista poimittuja tietoja läpi kohta kohdalta. Yhä uudestaan arvio alkaa samoilla sanoilla “ottaen huomioon sotilastiedustelun toimialan pitkäjänteisyys, käräjäoikeudella ei ole julkaistujen tietojen iästä huolimatta aihetta arvioida…” ja päättyy “...toisin kuin Korkein hallinto-oikeus on tehnyt”.
Viittaus korkeimpaan hallinto-oikeuteen koskee toimittaja Olli Ainolan tekemää viestikoelaitosta koskevaa tietopyyntöä, jonka Puolustusvoimat oli hylännyt. Ainola valitti ratkaisusta, mutta hävisi jutun.
Käräjäoikeus siis pitkälti hyväksyi KHO:n vuonna 2007 tekemän ratkaisun, jonka mukaan aivan perustiedotkin sotilastiedustelua koskien ovat salassapidettäviä. Ja mitäpä siihen on nokan koputtamista, koska laki on kirjoitettu, kuten on.
Yhteenvetona käräjäoikeuden tänään antama tuomio on journalistille synkkää luettavaa. Sen mukaan Suomessa toimittaja saa tuomion maanpetosrikoksesta, jollei ole ilmeistä, että sotilastiedustelusta julkaistut tiedot eivät vaaranna maanpuolustusta.
Jotain helpotusta tähän sananvapautta erittäin voimakkaasti rajoittavaan pääsääntöön sentään tuo se, että käräjäoikeudenkin mukaan salassa pidettävien tietojen julkaisu voisi olla sallittua esimerkiksi väärinkäytösten paljastamiseksi.
Käräjäoikeuden mukaan Helsingin Sanomien jutussa paljastetuilla yksityiskohdilla ei ollut liityntää tiedustelulakihankkeeseen, jolla jutun julkaisua oli perusteltu. Kun yksityiskohdat eivät käräjäoikeuden mukaan paljastaneet myöskään väärinkäytöksiä tai epäkohtia, ei Helsingin Sanomilla ollut oikeutta niitä julkistaa.
Käräjäoikeuden ratkaisun mukaan esimerkiksi Tikkakosken viestikoelaitoksen kokonaishenkilöstömäärä oli tieto, jonka sai julkaista. Sen sijaan rikostunnusmerkistön täytti jutun kohta, jossa kerrottiin, millä osastolla suurin osa työntekijöistä työskenteli.
Samoin käräjäoikeuden päätöksen mukaan oli sallittua kertoa, että sotilastiedustelun tärkein “asiakas” on tasavallan presidentti, muun valtiojohdon ja Puolustusvoimien johdon kuuluessa tärkeimpien asiakkaiden joukkoon. Rikollista sen sijaan oli kertoa sotilastiedustelun muita “sidosryhmiä” ja etenkin heidän keskinäistä tärkeysjärjestystään
Kolmantena esimerkkinä rikostunnusmerkistö ei käräjäoikeuden mukaan täyttynyt siltä osin kuin jutussa kerrottiin tiedustelulentokoneen hankinnasta tietoja, jotka oli julkistettu jo aiemmin.
“Artikkelissa ilmaistut tiedot ovat koskeneet myöhemmin toteutunutta ja julkisuudessa käsiteltyä kone- ja laitehankintaa. Artikkelissa ilmaistujen sen hankkeen valmistelua koskevien tietojen ei ole sen vuoksi katsottava vaarantaneen Suomen ulkoista turvallisuutta enää vuonna 2017.”
Tunnusmerkistö kuitenkin täyttyi niiden tietojen osalta, joissa kerrottiin koneen ja siihen asennettujen laitteiden yksityiskohdista ja käyttötarkoituksista, joita ei ollut aiemmin ollut esillä julkisuudessa. Monissa kohdin rikostunnusmerkistö täyttyi käräjäoikeuden mielestä sillä, ettei ollut ilmeistä, että tiedot olivat vaarattomia. Näiden tietojen osalta käräjäoikeus oli vielä jyrkemmällä kannalla.
“Tiedot ovat koskeneet vuonna 2017 käytössä ollutta sotilastiedustelun menetelmiin kuuluvaa laitteistoa. Näin ollen on selvää, että niiden tietojen paljastaminen ei ole voinut tapahtua vaarantamatta maanpuolustuksen etua ja Suomen ulkoista turvallisuutta”.
Helsingin Sanomissa julkaistujen tietojen epäillään olevan peräisin entiseltä tiedustelupäällikkö Georgij Alafuzoffilta. Osa rikosepäilyistä on jo vanhentunut vuosia kestäneen esitutkinnan aikana. Tutkinta on Keskusrikospoliisissa yhä kesken eikä syitä viipymiseen ole kerrottu. JARMO TEINILÄ
Viranomaistoiminnan journalistinen läpivalaisu on länsimaisen demokratian kulmakiviä. Sen vuoksi kaikki viranomaistoimintaa koskevat tiedot ovat julkisia, ellei aivan välttämättömistä syistä muuta johdu. Tämän takaavat niin Suomen perustuslaki kuin hyväksymämme kansainväliset sopimukset.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on tietysti toiminut hyvänä muistutuksena siitä, että myös sotilastiedustelu on sekin länsimaisen demokratian kulmakiviä. Juuri sotilastiedustelua on asiantuntijoiden mukaan kiittäminen siitä, että Ukraina on kyennyt tekemään vastarintaa.
On selvää, että käräjäoikeuden ratkaisu ei ole viimeinen sana asiassa. Prosessi tulee kestämään vuosia ja päätynee vielä korkeimpaan oikeuteen ja mahdollisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Toivoa sopii, että sananvapauden ja maanpuolustuksen tarpeet pystytään sovittamaan yhteen niin, että toimittajat uskaltavat jatkossakin tutkia myös tiedusteluviranomaisten toimintaa.
Jos lakia on luettava, kuten sitä nyt on luettu, on aiheellista keskustella myös lain muuttamisesta. Toimittajien velvollisuus on läpivalaista viranomaistoimintaa.
Käräjäoikeuden ratkaisun mukaan sotilastiedustelua koskevassa uutisoinnissa syntyy käytännössä käänteinen todistustaakka. Viranomaisen salaamia tietoja julkaisevan pitää pystyä osoittamaan olevan ilmeistä, etteivät tiedot ole vaarantaneet maanpuolustusta.
Omaan oikeustajuuni mahtuisi, että julkaisija tuomitaan rikoksesta, jos on ilmeistä, että hän on vaarantanut jutullaan maan turvallisuuden. Mielestäni tuomioon ei pitäisi riittää sen, että ”ei ole ilmeistä, ettei ole vaarantanut”.
Tuomiossaan käräjäoikeus on paikoin lähtenyt makutuomariksi ottaen kantaa jutun kuvitukseen, jossa sen mukaan ”salaiseksi tiedetyistä asiakirjoista poimitaan ’väriläiskiksi’ ja tehosteiksi” tiettyjä kohtia.
”Vaikka artikkelissa olisikin jossakin määrin kritisoitu uutta lakia ja oltu huolissaan sen mahdollisesti tiedusteluviranomaisille tuomista liian laajoista tai epämääräisistä valtuuksista tai siitä, että lakia valmistelleilla henkilöillä ei ollut ollut riittävästi tietoa tiedustelukäytännöistä, ei valittu tyyli artikkelissa ollut käräjäoikeuden arvion mukaan edesauttanut kysymyksessä olevien epäkohtien esiintuomista.”
Helsingin Sanomien juttua voi perustellustikin kritisoida esimerkiksi juuri sen raflaavasta kuvituksesta. Mitään maanpetoksellista tai rikollista tarkoitusta minun on kuitenkin mahdoton jutuissa nähdä.
Kylmä hiki nousee toimittajan otsalle, jos tuomareiden näkemykset tällaisista journalistisista tyyliseikoista vaikuttavat siihen, onko juttu rikos vai ei.
Asia koskettaa itseänikin. Nyt käräjäoikeus katsoi sotilastiedustelua koskevan julkisuuslain salassapitoperusteen täyttävän rikostunnusmerkistön. Suojelupoliisia varten laissa on oma vastaava kohtansa.
Olisi loogista ajatella, että myös siinä kohdassa säädetty salassapito on säädetty ainakin osin valtion ulkoisenkin turvallisuuden suojaamiseksi.
Näin ollen Puolustusvoimien tiedusteluosaston siviilipuolen sisarviraston, Supon, salaisuuksien julkaiseminen voisi sekin olla vankeudella rangaistava rikos. Näin olisi, mikäli ei ole ilmeistä, etteivät tiedot ole vaarantaneet valtion ulkoista turvallisuutta. Mahdollisesti sallittua tietojen julkaiseminen olisi myös, jos niiden julkaisu on tuomioistuimen näkemyksen mukaan paljastanut epäkohdan tai väärinkäytöksen.
Valitettavasti useimmiten uutisia joudutaan julkaisemaan vajavaisin tiedoin. Vastaukset avoimiin kysymyksiin saadaan useampien juttujen myötä – jos koskaan. Usein juuri avoimista kysymyksistä uutisointi vailla varmaa tietoa väärinkäytöksistä tuo esiin uusia lähteitä ja viitteitä – harvemmin selviä todisteita – väärinkäytöksistä.
Suojelupoliisi on parhaillaan sisäministeriön syynissä epäselvyyksien vuoksi. Näin ei olisi, mikäli Iltalehti olisi tyytynyt julkaisemaan vain niitä tietoja, joita Suojelupoliisi itse on pitänyt julkisena.
