Anna-Elina Lyytikäinen jäi yksin lapsen syntymän jälkeen – tämä kommentti ystäviltä saa tajuamaan, millaista arkea hän elää

Anna-Elina Lyytikäinen on oivaltanut, että ei ehkä haluakaan arkeensa toista aikuista, että kokemus lapsettomuudesta jättää pysyvän jäljen, että lähelleen kannattaa päästää vain hyvää tarkoittavia ihmisiä ja että viisikymppisenäkään ei osaa kaikkea.

Tässä juttusarjassa tunnetut suomalaiset kertovat elämänsä tärkeimmistä oivalluksista.

LUONNE

”Elämänhallinta tuo turvaa”

”Olen luonteeltani kontrollinhakuinen. En sillä tavalla, että vaatisin saada päättää kaikesta, vaan siten, että rakenteet ja järjestys tuovat minulle turvallisuutta. Kun ympärilläni on raamit ja edes jossain määrin jäsennelty kokonaisuus, niiden sisällä minun on helpompi rentoutua ja olla vapaa. Rakastan huolellista suunnittelua ja asioihin perehtymistä ja sitä, että suunnilleen tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Luonteeni ei ole kuitenkaan estänyt minua seikkailemasta. Nuorena otin turhankin isoja riskejä, kun lähdin yksin reppureissuilleni New Yorkiin tai vaeltamaan Aasiaan varaamatta ennalta yhtäkään majapaikkaa.

Oma lapsi on eniten murtanut taipumustani asioiden kontrollointiin. Vanhempana on hyväksyttävä, että lapsesta tulee omanlaisensa. Pojallani on voimakas oma tahto, jota en halua nujertaa tai rajoittaa liikaa, sillä se voi myöhemmin olla hänelle huikea voimavara. Katson lasta ihaillen: ai hänestä tuleekin tuollainen.”

VANHEMMUUS

”Yksinhuoltajuus on rankkaa puuhaa”

”Toivoin lasta tosi pitkään ja kävin läpi lapsettomuushoidot, kunnes lopulta minulle kävi onnekkaasti. Lapsettomuuden kokemus on kuitenkin niin kipeä ja henkilökohtainen asia, että se jättää pysyvän jäljen ja on aina osa minua. Vaikka lapsettomuudesta puhutaan nykyään jo enemmän, aiheen herkkyys varmaankin tekee sen, että asia on yhä jonkinlainen tabu. Minä purin kokemustani kirjoittamalla siitä näytelmän, Sylityksin.

Olin Kyöstin syntyessä 40-vuotias ja jäin pian pojan kanssa kahdestaan. Tietenkin olin ajatellut meidän elelevän ydinperheenä, kukapa ehdoin tahdoin haluaisi ikävästi erota. Kun elämä mutkistui, minulle tärkeintä oli kuitenkin lapsi. Tuli vahva usko, että pärjäisin pojan kanssa kaksinkin.

Kun ymmärsin, että vauva jäisi ainoakseni, halusin nauttia hänen seurastaan. Jäin kotiin 2,5 vuodeksi. Sen mahdollistivat kirjoitustyöhön saatu pitkä apuraha sekä vanhempieni apu lapsenhoidossa. Ilman heitä en olisi selvinnyt.

Yksinhuoltajuus on järjettömän rankkaa puuhaa, ja nostan hattua jokaiselle yksinhuoltajalle. Sen haasteet ulottuvat käytännön logistiikasta vastuuseen ja kasvatuskysymyksiin. Olen aina halunnut kysyä Tarja Haloselta, miten hän sai järjestettyä vaativan uransa ja yksinhuoltajuuden.

Hiljattain syyslomallaan Kyösti oli parina päivänä mukanani teatterilla ja piirteli toimistossani koko työpäivän. Mietin, että siinä taas mulle kilahti Vuoden äiti -palkinto. Onneksi poika ei vaikuta tuskailevan näitä tilanteita yhtä paljon kuin minä.

Huomaan, että minusta on tullut äitinä varovainen ja suojeleva. Hössötän, että ’varo, varo, varo’ ja ’muista ottaa takki, siellä on kylmä’. Silloin kuulostan aivan vanhemmiltani, joita nuoruudessani pidin ylisuojelevina tiukkiksina.

Kompensoin varovaisuuttani reippaalla tekemisellä: Kyöstin kanssa harrastamme ratsastusta, käymme kiipeilemässä, vaelluksilla ja matkoilla. Hankin autonkin vasta pari vuotta sitten. Yritän rohkeasti mennä kohti asioita, joissa huomaan olevani liian toppuutteleva.”

PERHE

”Perintöketjuun voi tehdä omat lenkkinsä”

”Lapsuudenkotini ilmapiiri oli aika ankara, säästäväinen ja kurinalainen. Kaiken piti olla moitteetonta, ja oli parasta varoa liian kevyttä elämää. Periluterilaiset arvot liittyivät osaksi vanhempieni asemaan: isäni työskenteli pappina ja uskonnonopettajana, äitini kielten lehtorina. Sain hengellisen kasvatuksen ja traumaattiset muistot siitä, miten kirkossa oli pakko käydä sunnuntaisin.

Vanhempani olivat syntyneet 1930-luvulla, ja heillä oli sen ajan varjo kannettavanaan. Äitini oli vain parikuinen vauva, kun Salmin Koveron kylältä oli lähdetty junalla evakkoon ja toisten nurkkiin kokemaan, jos ei nyt aivan rasismia, niin vähintäänkin kiusaamista. Nuo kokemukset heijastuivat väistämättä myöhemmin myös minun kasvatukseeni. Nuorena pidin vanhempiani nipoina, nykyään tiedän heidän yrittäneen parhaansa.

Aloin ymmärtää heitä paremmin vasta, kun sain oman lapsen. Etäiset välimme muuttuivat läheisiksi, ja tajusin, miten tärkeä oli myös yhteys poikani ja hänen isovanhempiensa välillä.

Minun lapsuudessani ei turhan päiten jaeltu kehuja tai kannustusta, etten vain ylpistyisi. Sen tavan olen korjannut poikani kanssa. Toisaalta sain kotoa paljon hyvää: meillä oltiin sivistyneitä, luettiin paljon, kannustettiin opiskelemaan ja käytiin teatterissa.”

TYÖ

”Muutos synnyttää uudet rutiinit”

”Vaikka kiinnostus teatteriin ja taiteeseen tarjoiltiinkin lapsuudenkasvatuksessa, minä jouduin puolustamaan sitä perheelleni uravalintana. Opiskelu Minna Canthin ilmaisutaidon lukiossa Kuopiossa oli vielä ok, mutta kun lukion toiselta pääsinkin suoraan Teatterikorkeakouluun, silloin vanhempani alkoivat nikotella eivätkä meinanneet hyväksyä muuttoani Helsinkiin. He yrittivät patistella hankkimaan ’oikean ammatin’, kunnes lopulta antoivat periksi.

Lapsena minulla oli vilkas mielikuvitus ja koulussa kannustavat äidinkielenopettajat, ja sain kirjoittaa sekä ohjata omia näytelmiäni. Muistan edelleen, miten viidesluokkalaisina osallistuimme näytelmälläni nuorison taidetapahtumaan ja tuomaristossa istunut Ritva Oksanen kannusti minua jatkamaan teatterin parissa. Hän oli jo silloin suuresti ihailemani tähti, jonka positiiviset sanat tekivät ison vaikutuksen. On ihan mieletöntä, että täällä hän nyt 83-vuotiaana näyttelee johtamassani teatterissa!

Koen näyttelijän identiteetin eniten omakseni, mutta minä en olisi minä, ellen olisi opiskellut myös ohjaamista. Nyt aloittelen uutta uraa Hämeenlinnan Teatterin johtajana, ja kaikki tuntuu hurjan mielenkiintoiselta.

Jos näytteleminen on parhaimmillaan sitä, että saa leikkiä olevansa joku toinen, ohjatessa saa kai sitten päättää, mitä leikkiä leikitään. Teatterinjohtajana on mietittävä vielä isompia kokonaisuuksia, ja ajattelen, että minulla on tähän tehtävään substanssiosaamista. Nyt uuden alussa vähän hirvittää, mutta olen silti innoissani. Saan tehdä teatteria yhdessä todella osaavien ja kunnianhimoisten ihmisten kanssa, meillä on loistoporukka sekä näyttämöllä että toimistossa.

Korona-aika pisti pitkälti uusiksi sen, mistä arkeni oli sitä ennen muodostunut. Näyttämötyössä en ollut pystynyt sitoutumaan iltaharrastuksiin, ja jossain vaiheessa tuntui, että kaikki rahani menivät lastenhoitajiin. Koronan mukana kaikki meni kiinni, työt peruttiin, rutiinit katosivat ja piti keksiä uusia. Kyöstin kanssa yhdessä vietetyn ajan ja yhteisten elämysten merkitys kasvoi. Nyt olemme pitäneet kiinni esimerkiksi yhteisestä ratsastusharrastuksesta.”

PARISUHDE

”Voiko itsenäisyyteen ihastua liikaa?”

”Olen rakentanut itsellisen elämän, josta nautin ihan hirveästi. Välillä mietin, tykkäänkö tästä liikaakin ja olenko jo niin tottunut itsenäisyyteen, etten enää päästä elämääni toista aikuista. Tuleeko elämääni ikinä ketään?

En juurikaan voivottele sitä, että olen yksin, enkä siksi ole aktivoitunut muuttamaan tilannetta mitenkään. Tykkään hallita elämääni enkä tiedä, osaisinko tai haluaisinko edes ottaa siinä huomioon uutta aikuista. Sellainen tarkoittaisi taas muutosta rakenteisiin.

Toisinaan joku ystävätär voivottelee, miten lasten kanssa on rankkaa eikä lenkillekään pääse ennen kuin mies tulee töistä viiden jälkeen. Silloin ajattelen, että mun mies ei tule koskaan. Minulla ei ole toista ottamaan koppia arjessa.”

IKÄ

”Ota lähellesi ne, jotka tekevät sinulle hyvää”

”Viisikymppisyys on haikea ikä. Olen tullut tietoiseksi keski-ikäisyydestäni, elämän puolivälistä ja asioiden lopullisuudesta. Nuorena ajan rajallisuutta ei osaa hahmottaa.

Nykyään uskallan vahvemmin olla vain se, mikä olen. En ole enää niin tarkka siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Otan lähelleni ne, jotka tekevät minulle hyvää. Kaikki se on kunnioitusta itseä kohtaan.

Se vähän häiritsee, että en edelleenkään osaa kaikkea. Viimeksi, kun olin tilannut uuden pyykkikoneen hajonneen tilalle, tuskailin, miten hoitaisin koneiden vaihdon. Ehdin jo soittaa ystäväni miestä hätiin, mutta päätinkin sitten reippaana naisena selvitä itse. Vähän jouduin pyytämään Kyöstiä avuksi, kun irrotin komerosta oven ja raivasin sen koneiden tieltä. Olisi mukavaa jo osata kaikki ’miesten hommat’.

Sallin itseni olla välillä väsynyt ja epävarma. Kokemus on opettanut, että nekin tunteet ovat ohimeneviä.”

KEHO

”Ollapa kehollisesti rajaton”

”Pidän itsestäni huolta raivaamalla aikaa tekemisille, joista nautin mutta myös sille, että olen tekemättä mitään. Olen allerginen sille, miten minut usein mielletään työnarkomaaniksi – en ole! Olen oppinut nauttimaan hetkistä, joina ei tapahdu yhtikäs mitään.

Ratsastus on hyvä urheilulaji mutta minulle myös mainio palautumiskeino. Se vaatii täydellistä keskittymistä, ja hevonen kyllä huomaa, jos ajatukseni ovat muualla. Myös Kyösti käräyttää minut heti, jos en ole läsnä. En ole menossa olympialaisiin, mutta minua kiehtoo ajatus vielä päästä kisaamaan ratsastuksessa.

Aiemmin joogasin paljon, mutta nykyään astanga tuntuu turhan rajulta. Olen innostunut laitepilateksesta, joka tekee hyvää hengitykselle, joustavuudelle ja selälleni. Haluaisin olla kehollisesti rajaton ja tuntea, että kaikki on vielä mahdollista. Olen muuttunut mukavuudenhaluiseksi, mutta rakastan yhä hengästyä ja oppia uutta liikkumisessa.

Välillä huomaan hämmentyväni, miten ikä on muuttanut ulkonäköäni: missä välissä tämäkin on tapahtunut? Vaikka paino ei muuttuisi, kropan muoto muuttuu, ja yhtäkkiä vanhat housut eivät enää istukaan. Vähän aikaa pyristelen muutoksia vastaan, mutta lopulta suostun niihin.

Näyttelijäntyössä omat ulkonäköpaineet ovat toissijainen asia. Olen näytellyt tosi erinäköisiä henkilöitä, välillä viiksekästä miestäkin. Olen kokenut suurinta onnistumista rooleissa, joissa olen rikkonut perinteisiä ulkonäköodotuksia tai kauneusihanteita.”

KUOLEMA

”Millainen maailma lapselleni jää?”

”Olen kauhuissani nykyisestä maailmantilanteesta ja miettinyt paljon, millaisen maailman poikani joutuu vielä kohtaamaan. Olen myös pohtinut, mitä jos minulle sattuu jotakin – onkohan ketään, joka ei joskus miettisi sellaisia? Lapsen vanhempana se tuntuu väistämättömältä pohdinnalta.

Haluaisin, että läheisten kanssa olisi suorat välit ja lapsellani turvaa. Muutaman ystävän kanssa olemme sopineet järjestelyistä pahimman varalle, ja tiedän, että Kyöstistä pidettäisiin huolta. Se on myös ystävien tapa sanoa, että en ole yksin.”

Lue lisää: Näyttelijä Ritva Oksanen kertoo, kuinka kuuluisuus nousi suosion huippuvuosina päähän – avioliittokin kaatui julkisuuden takia