Bileiden jälkeisenä aamuna Silja, 22, vietiin ambulanssilla sairaalaan – "Minulla on ikävä toista jalkaani"

Silja Lindbergin, 22, oireisiin suhtauduttiin vakavasti vasta, kun hän makasi elottomana ambulanssissa. Mitä jos -kysymykset vaivaavat nuoren naisen mieltä, mutta hän on päättänyt mennä elämässään eteenpäin – ilman toista jalkaansa.

Jos Silja Lindbergillä, 22, on päällään pitkälahkeiset housut, sukat ja kengät, mitään erikoista ei huomaa. Hän voi kävellä, kokata ja leikkiä Lucifer-kissan kanssa Kuopion Saaristokaupungissa sijaitsevassa kauniissa kaksiossa.

Pian hän ja avopuoliso Saku Lipponen muuttavat Kallaveden rannalta uuteen, isompaan kotiin, sillä perheeseen on tulossa kevättalvella koira.

– Olen halunnut jotain isoa, positiivista muutosta elämääni osaksi sen takia, että olen yrittänyt sillä peitellä kokemaani isoa traumaa, Lindberg kertoo.

Osa trauman aiheesta paljastuu, kun Lindberg nostaa lahjettaan. Sieltä pilkottaa 40 000 euron arvoinen älyproteesi, joka toimii polvesta alaspäin nuoren naisen jalkana. Oikea jalka piti amputoida viime kesänä, kun Lindberg kärsi monta viikkoa sairaalassa massiivisen keuhkoveritulpan seurauksista. Ennen sairaalaan joutumista hän oli käynyt lähellä kuolemaa tässä oman olohuoneensa sohvalla.

Lindberg epäilee toipuvansa tapahtumista loppuelämänsä. Jo tässä vaiheessa kaikki läpikäyty on herättänyt paljon ajatuksia.

– Ainakin sen opin, että jos epäilee itsellään hoitoa vaativaa sairautta tai oiretta, niin hoitoa pitää osata ihan oikeasti vaatia. Olen monta kertaa miettinyt, että jos olisin itse osannut sanoa uudestaan, että epäilen jalassani veritulppaa, olisiko minulla yhä jalka?

”

Hoitoa pitää osata ihan oikeasti vaatia.

Lindbergin sairastuminen todella oli poikkeuksellisen vakava. Kuopion yliopistollisen sairaalaan vs. kardiologian ylilääkäri Pertti Jääskeläinen kertoo valtaosan niin alaraajalaskimotukoksista kuin keuhkoihin nousseista keuhkoveritulpista paranevan yleensä täysin.

– Näin komplisoitunut taudinkuva on todella harvinainen, Jääskeläinen kommentoi yleisellä tasolla jalan amputaatioon johtanutta veritulppaa.

Kukaan ei osaa sanoa varmasti, miksi juuri Lindbergin tilanne ajautui niin huonoksi. Sen hän tietää itsekin, että riskitekijöitä veritulpalle oli. Lindberg käytti e-pillereitä ja poltti tupakkaa, ja hänelle oli kertynyt ylipainoa. Vuosi sitten helmikuussa hän sairastui koronaan, mikä myös lisää tukosriskiä.

Koronan oireet olivat lievät, mutta astmaa sairastava Lindberg soitti silti koronaneuvontaan. Siellä hänelle suositeltiin tukosriskin takia verta ohentavaa lääkitystä.

– Piikit olisi pitänyt hakea ja pistää itse, koska Saku oli armeijassa. En halunnut tehdä sellaista yksin, Lindberg muistelee.

Vaaraa oli vaikea käsittää, koska korona itsessään oli lieväoireinen. Puolitoista kuukautta myöhemmin maaliskuun loppupuolella Lindberg teki kuitenkin taas positiivisen koronatestin. Tällä kertaa testiin pamahti selvempi plussa, ja myös oireet olivat voimakkaammat.

Lindberg, joka ei ole ottanut yhtään koronarokotusta, kärsi kuumeesta, yskästä ja haju- ja makuaistin menetyksestä. Kun taudin akuutein vaihe oli ohi, epämääräinen oireilu jatkui. Puolikuntoiseksi itsensä kokenut Lindberg saattoi esimerkiksi oksentaa pienestäkin rasituksesta.

Hänellä oli uusi, erittäin mieleinen työpaikka paikallisessa pikaruokaravintolassa, mutta hän joutui jäämään sairaslomille.

Huhtikuussa 2022 oikea jalka kipeytyi. Lindberg ajatteli sen johtuvan tottumattomuudesta uuteen työhön. Ehkä hänen työkenkänsä olivat huonot?

Googlettelu kuitenkin paljasti, että kyse voisi olla veritulpasta.

Lindberg kävi päivystyksessä kahdesti. Äidille Miia Tuomaalalle lähetetyistä viesteistä näkyy, että 29.4. lääkäri oli määrännyt kipuun särkylääkettä, laittanut painesiteen ja pyytänyt tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jos kipu jatkuu. Lindberg palasi. Vappuaattona jalassa epäiltiin tulehdusta tai rasitusmurtumaa.

– Sain viikon sairaslomaa, lääkekuurin ja kepit, Lindberg muistelee.

Nämä ovat tapahtumia, joista Lindberg on yhdessä äitinsä kanssa nyt laatinut potilasvahinkoilmoituksen. Heidän mukaansa lääkärit eivät sulkeneet pois veritulpan mahdollisuutta.

– Myöhemmin eri lääkäri kehotti meitä tekemään potilasvahinkoilmoituksen, sillä veritulppa olisi selvinnyt aika helposti. Jos tulpan mahdollisuutta olisi katsottu ultralla tai verikokeella, ehkä nyt ei oltaisi tässä, Tuomaala huokaa.

Oikean diagnoosin tekemistä todennäköisesti vaikeutti se, että jalan kipeytymisen takia Lindberg oli alkanut astua pelkälle päkiälle. Jalka oli siis ilmeisesti oikeasti kipeä muistakin syistä kuin veritulpan takia. Lisäksi Lindberg ei itsekään ottanut joka hetki kipua vakavasti, sillä se vaihtoi paikkaa ja välillä loppui kokonaan.

”

Jos tulpan mahdollisuutta olisi katsottu ultralla tai verikokeella, ehkä nyt ei oltaisi tässä.

Kaksi viikkoa vapun jälkeen Lindbergin alaraajalaskimotukos vahvistui pahimmalla mahdollisella tavalla. Tukos lähti liikkeelle ja nousi keuhkoihin. Lauantaina 14.5. Lindberg koki itsensä hengästyneeksi hänen ja Lipposen uudessa kodissa pidetyissä tupareissa.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina 15.5. Lindbergin vointi romahti. Hän nautti lounasta olohuoneen sohvalla, kun hän yhtäkkiä tunsi, että nyt pitää käydä maaten. Sitten hän menetti tajuntansa.

– Siinä kohtaa katkesi filmi itseltä, Lindberg sanoo.

Onneksi paikalla oli puoliso ja parin yhteinen ystävä.

– Olin keräämässä pihalta parveketuoleja edellisillan juhlien jäljiltä, kun kaveri tuli ovensuuhun ja huusi, että tule äkkiä katsomaan, mitä Siljalle tapahtuu, jatkaa Lipponen.

Lindberg virkosi, mutta menetti tajuntansa uudestaan. Klo 12.57 Lipponen soitti ambulanssin. Tutkimus- ja hoitotoimenpiteiden aikana Lindberg meni elottomaksi. Elvytys jatkui kuljetuksen aikana.

Kuopion yliopistollisessa sairaalassa hänet kytkettiin ECMO-hoitoon. Siinä veri hapetetaan keinotekoisesti kehon ulkopuolisen laitteen avulla, koska tavanomaiset tehohoitomenetelmät eivät riitä vakauttamaan potilaan tilaa.

Lindbergin äiti, äidin puoliso ja pikkusisko lähtivät ajamaan Lapualta kohti Kuopiota.

– Puhelimessa hoitaja sanoi, että jos kyseessä olisi hänen lapsensa, hän lähtisi heti, Tuomaala muistelee ja liikuttuu.

”

Puhelimessa hoitaja sanoi, että jos kyseessä olisi hänen lapsensa, hän lähtisi heti.

Silja Lindbergillä on viime kesältä monta diagnoosia. Niistä ensimmäinen on keuhkoveritulppa ja akuutti keuhkosydänsairaus. Sairastumisen hetkellä tilanne oli niin vakava, että kirurgi poisti verihyytymiä mekaanisesti avosydänleikkauksessa. Se on hyvin harvinaista.

– Yleensä keuhkoveritulppaa hoidetaan veren hyytymistä estävällä lääkityksellä. Joissakin tapauksissa tarvitaan alkuvaiheessa lisäksi katetrihoitoa, jossa katetri uitetaan nivusen kautta keuhkovaltimoihin ja hyytymiä imetään pois sillä. Hätätapauksissa saatetaan antaa laskimonsisäinen liuotushoito, ylilääkäri Jääskeläinen kertoo yleisellä tasolla.

Lindbergin tilasta lääkärit sanoivat heti aluksi omaisille, että tämä ei jää tähän. Sairastuminen oli niin vakava, että kehoon todennäköisesti jäisi verihyytymiä, uusia voisi kehittyä ja komplikaatioita tulisi.

Niin kävi. Lindberg vietti teho-osastolla yhteensä seitsemän viikkoa, jona aikana hän kärsi muun muassa alaraajavaltimoiden veritulpasta, verenpurkaumasta, infektiosta, haavaumasta ja dialyysiin johtaneesta munuaisten vajaatoiminnasta. Omaiset eivät pysyneet perässä leikkausten määrässä.

– Se oli hirvittävän pelottavaa aikaa. Ei voinut muuta tehdä kuin odottaa ja luottaa, äiti Miia Tuomaala kertoo.

Lindberg oli niin voimakkaasti lääkitty, ettei hän muista tehohoidosta paljoa. Sitä hän ei kuitenkaan unohda koskaan, kun lääkärit tulivat kertomaan amputaation mahdollisuudesta.

Leikkauksista, katetrihoidosta ja muista toimenpiteistä huolimatta Lindbergin oikeaan jalkaan oli kehittynyt veritulpan seurauksena kuolio ja tulehdus, joka voisi levitä muualle elimistöön.

– Sanoin heti, että valitsen henkeni. Jalka pois, Lindberg muistaa.

Päätöksessä auttoi sekin, ettei tuhoutuneesta jalasta olisi enää tullut normaalia, toimivaa jalkaa.

”

Sanoin heti, että valitsen henkeni. Jalka pois.

Lindbergin toipuminen kaikesta koetusta on kestänyt pitkään, eikä se ole vielä tai ehkä koskaan kokonaan ohi.

Fyysisesti hän toki voi jo paremmin. Sairaalassa kivut olivat pahimmillaan sellaiset, että hän puristi sängynlaitoja rystyset valkeina.

– Kun jännitin itseäni, en keskittynyt kipuun niin paljoa.

Pahimmat kivut jäivät sairaalaan. Elokuun Lindberg vietti kuntoutuksessa, jossa hän opetteli fysioterapeuttien ja toimintaterapeuttien avulla uusia taitoja, kuten nousemaan sängystä yksin pyörätuoliin ja seisomaan suorassa.

– Olin maannut niin pitkään, että itsensä suoristaminen pystyasennossa sattui.

Syyskuussa Lindbergin oli aika palata kotiin. Se oli pelottavaa aikaa niin hänelle kuin omaisille. Paitsi että Lindberg ei ollut vielä oppinut kunnolla toimimaan pyörätuolin ja proteesin kanssa, hänen kokonaistilansa oli hyvin heikko. Esimerkiksi molemmissa jaloissa oli meneillään haavanhoito ja niistä lähti letkut.

– Saku oli töissä ja me Lapualla. Mietitytti, miten Silja pärjää kotona, kun vointi ja mieli olivat mitä olivat, äiti huokaa.

Sittemmin Lindbergin arki on asettunut. Hän käy pari kolme kertaa viikossa kuntoutuksessa ja pärjää muun ajan kotonaan avustajan kanssa Lipposen ollessa töissä. Toipuminen ei kuitenkaan ole ollut suoraviivaista. Kun hengenvaara on väistynyt ja keho kuntoutunut, mielelle on tullut tilaa käsitellä tapahtunutta.

– Olin pitkään selviytymistilassa ja keskityin kuntoutumiseen. Kun siinä ei enää tullut isoja harppauksia, minua alkoi turhauttaa. Henkisesti olen ollut ihan romuna, Lindberg myöntää.

Marraskuussa 22 vuotta täyttänyt Lindberg kertoo tapahtumista rauhallisesti, mutta kun tulee puhetta menetetystä jalasta, hän herkistyy.

– Minulla on todella usein ikävä jalkaani. On jopa huvittavaa, että niin itsestään selvää asiaa suree ja että sitä on ikävä.

Lindberg muistaa hyvin, miltä tuntui, kun oli kaksi toimivaa jalkaa. Vaikka hän voi tulevaisuudessa tehdä esimerkiksi töitä normaalisti modernin älyproteesinsa kanssa, se on silti eri asia kuin oma jalka. Lindberg on kokenut kehodysforiaa eli vastenmielisyyttä omaa kehoaan kohtaan. Sitä ja haamukipuja on pyritty lievittämään peiliterapiassa, jossa hänen tervettä jalkaansa peilataan.

– Aina kun katson peilikuvaa, herkistyn. On hirveän tärkeä asia tuntea olevansa kokonainen.

Lindberg ei ole varma, pystyykö hän koskaan hyväksymään täysin, että näin kävi. Psyyke on ollut niin kovilla, että hän on halunnut paeta todellisuutta esimerkiksi haaveilemalla uudesta autosta.

Autot ovat aina olleet nuorelle parille tärkeitä. On kuitenkin ollut puolison ja äidinkin ikävä tehtävä kertoa Lindbergille, että kaikkia toiveita ei ole taloudellisesti tai muista syistä järkevää toteuttaa vielä.

– Se on ollut haastavaa meille omaisille, koska totta kai tällaisen jälkeen haluaisi antaa toiselle kaiken. Kun hänellä on heikko hetki ja joutuu rysäyttämään toiveen alas, niin siinä tulee kiukkua alasampujia kohtaan, Tuomaala kertoo.

Nuoren ihmisen yllättävä, vakava sairastuminen on koetellut myös läheisten jaksamista. Lipponen vastusti ensin ajatusta ulkopuolisesta keskusteluavusta, mutta on nyt tyytyväinen työterveyshuollon kautta järjestyneisiin psykologin tapaamisiin.

Äiti, isä ja anoppi ovat auttaneet Lindbergiä paitsi monissa käytännön asioissa myös paperitöissä.

– Tällaisesta sairastumisesta seuraavien hoidettavien asioiden määrä on valtava, luonnehtii äiti.

Syyllisyyttä kaikki yrittävät välttää. Teho-osastohoidon aikana lääkäri rauhoitti perhettä sanomalla, ettei sairauden diagnosoiminen ole koskaan maallikon omalla vastuulla.

Vuosi sitten Lindberg ja Lipponen haaveilivat toisesta kissasta ja yhteisestä lapsesta. Sairastuminen siirsi, mutta ei vienyt haaveita. Tänä keväänä pari toivoo voivansa keskittyä avustajakoiraksi koulutettavan koiranpennun hoitoon.

”

On hirveän tärkeä asia tuntea olevansa kokonainen.

Arjessa Lindberg ja Lipponen tekevät yhdessä kotiaskareita, katselevat elokuvia ja käyvät kaupungilla. Lindbergiä on ilahduttanut kodin laittaminen. Vaaleasävyisessä asunnossa on uudet, kauniit verhot ja matot.

Kun lumi ja jää sulaa, Lindberg toivoo pystyvänsä kävelemään proteesin kanssa lähikauppaan.

– Minulla on tavoitteita. Ja kun lähtee nollasta liikkeelle, on motivoivaa nähdä, miten matka kasvaa.

Keho muistuttaa viime vuoden tapahtumista aina. Lindbergillä on lukuisista leikkauksista arpia eri puolilla kehoa. Vähitellen vierastaminen on alkanut tehdä tilaa armollisuudelle ja kiitollisuudelle.

– Osaan ajatella niin, että jalan menetys oli hinta siitä, että saan yhä olla tässä. Uskon, että sairaalassa lääkärit tekivät kaikkensa minun eteeni.

Lindbergin toipuminen on tuonut tuskan jälkeen toivoa myös omaisille.

– Itsellekin alkaa näyttää siltä, että asiat ovat elämässä tosi paljon järjestelykysymyksiä. Siljan vierellä opimme siitä, että moni asia on mahdollinen, sanoo äiti Miia Tuomaala.

Ilta-Sanomat on nähnyt dokumentit, jotka tukevat haastateltavan kertomusta.