Jo tässä vaiheessa voi sanoa, että festivaali on ollut menestys, kirjoittaa Katri Kallionpää.
Katri Kallionpää HS
”Jännää”, sanoi pöytäseuralaiseni We Jazzin salakeikalla maanantaina.
Hän vietti 23-vuotissyntymäpäiväänsä elämänsä ensimmäisellä jazzkeikalla Vuosaaren hotelli Rantapuistossa, jonne meistä kumpikaan ei tiennyt joutuvansa. Yhtä vähän tiesimme päätyvämme samaan pöytään.
Nyt keskustelimme innoissamme belgialaisen saksofonistin Mattias De Craenen sekä visuaalitaiteilija Rien Coorevitsin esityksen herättämistä vaikutelmista.
Salakeikan esiintyjät olivat saksofonisti Mattias De Craene sekä visuaali- ja tehostetaiteilija Rien Coorevits. Kuva: We Jazz
We Jazz -festivaali on siis lunastanut lupauksensa ainakin tähän asti.
Helsingissä on kuultu kansainvälisen jazzin parhautta, koettu valoa ja lämpöä keskellä loppusyksyn pimeyttä ja räntäsadetta Jo tässä vaiheessa voi sanoa, että festari on ollut menestys. Monet konsertit ovat olleet loppuunmyytyjä.
Kun konserttiyleisöä kuljettava bussi lähti maanantaina liikkeelle Paavo Nurmen patsaalta, kenelläkään ei ollut aavistustakaan, minne tulemme päätymään tai kuka meille esiintyy.
Ei myöskään sillä 23-vuotiaalla, jonka tyttöystävä oli ostanut hänelle syntymäpäivälahjaksi liput We Jazzin salakeikalle.
Kun bussi kurvasi kohti itää, tunnelma bussissa sen kuin tiivistyi: Tässä me rohkeat matkalla kohti tuntematonta.
Seikkailu siitä tulikin, niin fyysisesti kuin musiikillisesti.
Bussi päätyi Vuosaareen vuonna 1963 valmistuneeseen Pohjoismaiden Yhdyspankin koulutuskeskukseen, jossa nykyisin toimii hotelli. Arkkitehtuuriltaan upeaan punatiilirakennukseen, joka on saanut vaikutteita niin Alvar Aallolta kuin tanskalaisesta modernin taiteen museosta Louisianasta.
Keskelle temppelimäistä tilaa asteli kaksi nuorta miestä. Toinen alkoi soittaa saksofonilla minimalistisia, toistuvia intervallikuvioita, joita elektroniset luupit toistivat. Toisen instrumenttina oli tietokone, jolla hän ilmeisesti loi taustan minimalistiset, graafiset visuaalit.
Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat tosiaankin belgialaiset saksofonisti Mattias De Craene sekä visuaali- ja tehostetaiteilija Rien Coorevits.
Väliajalla 23-vuotias hip-hop-musiikista kiinnostunut seuralaiseni arveli, että musiikki saattoi olla paljolti sävellettyä, vaikka siinä oli myös improvisaatiota. Olimme molemmat vaikuttuneita intensiivisestä tunnelmasta, jota taiteilijat ilmaisivat kumpikin omilla keinoillaan.
Itse viehätyin musiikin hypnoottisuudesta, jossa sävelet laajenivat kuin renkaat järviveden pinnalla. Keskustelukumppanini pani merkille, miten visuaaleissa näkyivät Ukrainan värit, sininen ja oranssinkeltainen.
Salakeikalla esiintyivät myös yhdysvaltalainen trumpetisti Chris Williams ja saksofonisti Alex Zhang Hungtai. He jäävät festarin jälkeen Suomeen nauhoittamaan levyä, jonka We Jazz julkaisee. Kuva: We Jazz
Väliajan jälkeen lavalle saapuivat yhdysvaltalaiset muusikot, trumpetisti Chris Williams sekä saksofonisti Alex Zhang Hungtai.
Sessio alkoi pitkillä, suorilla trumpetin ja saksofonin sävelillä. Vähitellen mukaan tuli taustaääniä, pulputusta, lintujen huutoja, outoja mörähdyksiä ja avaruuden kaikuja.
Esitys vei ajatukset ilmastonmuutokseen, jäätiköiden sulamiseen, luomakunnan tuskanhuutoihin.
Se vei myös syvälle meditatiiviseen tilaan, joka voisi olla myös uskonnollinen kokemus.
Aluksi kävi mielessä, oliko järkevää sijoittaa kaksi niin saman kaltaista esitystä samaan konserttiin. Konsertin edetessä tulin siihen tulokseen, että oli: Tunnelma ei hajonnut, vaan säilyi intensiivisenä alusta loppuun. Toiseksi esitysten samankaltaisuudet nostivat esille myös niiden hienot erot, samalla tavalla kuin kahden punaviinin vertaaminen tuo esiin kummankin yksilöllisyyden.
Williamsin ja Hungtain esityksen jälkeen pääsimme hehkuttamaan pöytäseurueeni kanssa akustisten soittimien hienoutta: Puhaltimien soundissa kuuluu soittajan hengitys, kielen asento, keuhkojen voima – se, mitä voisi kutsua sieluksi.
Se oli elämys, jonka jälkihehku säilyi vielä paluumatkalla bussissa keskustaan ja kotiin asti.
Torstaina We Jazz vei kuulijansa vieläkin intiimimpään paikkaan: Taiteilijan hotellihuoneeseen.
Kyseessä oli amerikkalainen avantgardemusiikin ja performanssitaiteen guru Ka Baird, joka esiintyy GLO Hotel Artin hotellihuoneessa vuorotellen neljän eri muusikon kanssa duona. Lauantaina hänellä on soolokeikka Suvilahdessa.
Tiistaina vuorossa oli vapaan jazzin taitajana tunnettu saksofonisti Sami Pekkola.
Me kuulijat asetuimme istumaan intiimin sviitin sohvalle, sängylle ja pikku jakkaroille vuoteen ympärille samalla kun järjestäjät jakoivat kuulijoille huomaavaisesti korvatulppia..
Ka Baird aloitti esityksen kesysti huilullaan samalla kun Pekkola puhalteli fonistaan kuulostelevia ääniä.
Mutta pian Baird jo heilui lattialla hiukset kasvoillaan. Hän huusi. ja elehti kuin neuroottinen jääkarhu häkissä. Hän työnsi mikrofoninsa Pekkolan saksofonin sisään, jolloin ääni muuttui korvia repiväksi särinäksi.
Pekkola polki soittaessaan ilmaa kahteen harmonikansukuiseen, vanerisalkkuja muistuttavaan soittimeen. Hetkeksi musiikki keskeytyi, kun Pekkola otti silmälasit pois päästään – ne uhkasivat lentää tiehensä hakkaavassa rytmissä.
Kuulostaa pelottavalta ja sitä se olikin. Silti kokemus oli oudolla tavalla voimaannuttava. Ytimessä ei ollut kaaos vaan yhteys. Poistuin hotellista vakuuttuneena siitä, että jos joskus sekoaisin, minut pelastaisi se ihminen, joka uskaltaisi astua samaan tilaan ja taluttaa minut sieltä ulos. Kommunikaatio on ihmisyyden ydin.
We Jazz jatkuu sunnuntaihin 4.12. Liput Tiketti.
Tykkää Jazzkeittiössä Facebookissa.
Lue kaikki blogipostaukset täältä.
