"Ellen" olikin Eino – outo huijari huiputti lukemattomia suomalaisia, kunnes käry kävi

Supo tutki vuonna 1960 erikoisen ammatti­petkuttajan tapausta. Yllätysvieras tuli, söi, joi ja kertoi uutisen, joka löi talon väen ällikällä.

Vieras asteli autoilija Kokon taloon pyytämättä ja yllättäen kesken kesäkuisen tiistaipäivän.

Lyhyehkön ja suoraryhtisen miehen tumma ja päälaelta jokseenkin harva tukka oli kammattu taakse. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, eikä hän kantanut mukanaan minkäänlaisia matkatavaroita.

Mies esitteli itsensä Ellen Riihilahdeksi ja kertoi olevansa hiljattain Berliinin kautta Neuvostoliitosta palautettu sotavanki.

Riihimaa kertoi kiertelevänsä nyt sotavankitoveriensa omaisten luona tuomassa terveisiä. Hänellä oli iloisia uutisia.

Autoilija Pauli Kokko sai kuulla, että hänen sodassa kadonnut Eino-veljensä oli yhä elossa. Eino istui Neuvostoliitossa vankileirillä, mutta palaisi Suomeen parin kuukauden kuluttua, 11. elokuuta 1960.

Ei ole tiedossa, kuinka Kokko reagoi yllättäviin uutisiin. Riihimaaksi esittäytynyttä miestä kuitenkin kestitettiin Kokon kotona ja vietiin myös veljesten Pudasjärven Siuruan kylässä sijaitsevaan kotitaloon, jossa ruoka- ja juomatarjoilu jatkui yötä myöten.

Mies kertoili yksityiskohtaisesti kokemuksistaan sotavankileiriltä ja mainitsi nimeltä useita muitakin lähiseudulta kotoisin olevia vankeja, jotka vapautuisivat pian. Lammassaari, Konttijärvi, Martimo, Lauhikari.

Tarinat olivat niin uskottavia, että erään miehen mainitseman, kuulemma pian vankeudesta vapautuvan sotavangin poika ajoi vuokra-autolla – silloisella taksilla – yhteensä 200 kilometriä päästäkseen tapaamaan miestä. Poika jopa antoi Riihimaalle 300 markkaa ”postirahaa”. Se on nykyrahassa noin 7,4 euroa.

Sotavankia kuuntelemaan kerääntyneet eivät tienneet, että mies ei oikeasti ollut sotavanki, eikä hänen nimensä ollut Ellen Riihimaa. Kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli samalla asialla.

Miehen tarinat jo kuolleiksi tai kadonneiksi oletettujen sotavankien yllättävästä hengissä olemisesta olivat kaikesta päätellen kuitenkin riittävän uskottavia. Epätodennäköisiä, mutta kuitenkin mahdollisia.

Talvi- ja jatkosodassa kuoli yhteensä lähes 95 000 suomalaista. Osan kohtalo oli pitkään epäselvä, eikä ollut täysin mahdotonta, että kadonnut sukulainen olisikin joutunut sotavangiksi.

Jatkosodan aikana sen kohtalon koki noin 3 400. Heistä noin 40 prosenttia kuoli vankeudessa.

Elossa selvinneistä suurin osa luovutettiin takaisin Suomeen jo marras–joulukuussa 1944.

Silti yllättäviä palautuksia tuli vielä säännöllisen epäsäännöllisesti. Maaliskuussa 1945 Suomeen tuli vielä 89 vankia ja seuraavana vuonna 20.

Yllättäen vielä vuonna 1954 palautui 62 sotavankia ja seuraavana vuonna neljä muuta. Viimeisinä takaisin tulivat Petsamosta siepattu sotamies Uuno Mursu vuonna 1957 ja Uukuniemellä vangiksi jäänyt korpraali Reino Lahtinen vuonna 1959.

Seuraavana päivänä sana kylillä liikkuvasta sotavangista kantautui myös Pudasjärven nimismies Paavo Vesalan korviin. Hän otti yhteyttä suojelupoliisin piiritoimistoon ja tarkisteli, pitääkö tarina hiljattain vapautuneesta Ellen Riihimaa -nimisestä sotavangista paikkansa.

Toimistosta vastattiin, että kyseessä on todennäköisesti ”alan ammattipetkuttaja”, joka on käyttänyt aikaisemmin myös nimeä Ellen Rusamo. Suojelupoliisi sopi, että nimismies ryhtyisi poliisin kanssa toimenpiteisiin miehen kiinniottamiseksi.

48-vuotiaan miehen oikea nimi oli Eino. Ennen Pudasjärvelle saapumistaan hän oli kierrellyt ainakin Ranuan Simojokivarressa tapailemassa sodissa kadonneiden omaisia ja sielläkin häntä oli kestitetty ja majoitettu useita päiviä.

Miehen liikkeet olivat herättäneet paikallisissa tuolloin sen verran epäluuloa, että hänestä ilmoitettiin myös Ranuan nimismiehelle.

Nimismies ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin. Myöhemmin hän perusteli asiaa suojelupoliisille tylysti: hän oli ajatellut, että ”jos ihmiset ovat niin yksinkertaisia, että antavat itseään pettää, niin se on heidän asiansa”.

Lisäksi nimismies huomautti, että hänellä ei ollut poliisimiehiä paikalla, eikä omalla autolla suoritetuista virkamatkoista saisi katettua kuluja.

”

Jos ihmiset ovat niin yksinkertaisia, että antavat itseään pettää, niin se on heidän asiansa.

Kaksi päivää myöhemmin poliisi tavoitti Pudasjärven Korpisenkylältä etsimänsä miehen, Ellen Riihilahden. Hänet otettiin kiinni.

Ei mennyt kauaa, kun Riihilahti jo tunnusti valehdelleensa. Hän sanoi oikean nimensä olevan Ellen Kuusijärvi.

Tunnustus osoittautui valheeksi ja mies Einoksi. Miehen hallusta löytyi vapautuspassi, josta ilmeni, että Eino oli päässyt viiden vuoden ehdonalaiseen vapauteen pakkotyölaitoksesta vasta hiljattain 25. toukokuuta 1960. Häntä oli rangaistu vuodesta 1931 alkaen useita kertoja petoksista ja varkauksista.

Miehen hallusta löytyi myös tuoreimmista petoksista kertovia muistiinpanoja ja kirjeitä.

Yhteen muistilehtiön lehteen oli kirjoitettu seuraavasti:

”Saanen ilmoittaa ikävän, mutta samalla ilmoisen uutisen Teille Inga rouva. Teillä on rakas veli Franssi, joka saapuu elokuun lopulla rakkaalle synnyinseudulleen. Hän on N-liitossa vielä hetken mutta yllämainitulla k. koolla rakkaan siskonsa, että ystäviensä parissa.

Terveisin ja kunnioituksin

Teo.lisaatti

Ellen Riihilahti

Pyhämaa kk.

Salainen Tietoitus”

Erikoisten kirjoitusvirheiden lisäksi joihinkin lehtisiin oli töherretty ”mitäänsanomatonta tolkutonta tekstiä, jota ihmiset nähtävästi luulivat vieraskieliseksi”, suojelupoliisi totesi. Mies ei myöskään ollut sotilaspastori saati teologian lisensiaatti, vaan koristemaalari.

Pudasjärven nimismies vangitsi Einon ja passitti hänet Oulun lääninvankilaan odottamaan heinäkuussa järjestettävää oikeudenkäyntiä. Siellä Einoa syytettäisiin petoksista ja viranomaisen erehdyttämisestä.

Kuulusteluissa miehen kielenkannat kirposivat, ainakin hieman. Hän tunnusti tekonsa ja petollisen tarkoituksensa, mutta mikäli hän kertoi motiiveistaan, sitä ei ainakaan suojelupoliisin Kansallisarkistoon talletetuista asiakirjoista käy ilmi.

Mies oli saanut petoksillaan yösijoja, ruokaa, kahvia, muuta kestitystä ja sadetakin. Jotkut hänen aiemmin huijaamansa henkilöt olivat innostuneet kirjoittamaan kirjeitä rajan takana odottaville sotavangeille ja ainakin yksi omaisista oli antanut Einon haltuun 1 000 markkaa sotavangille postitettavaksi.

Rahallisesti sotavankipetokset eivät olleet kovinkaan kannattavia. Tuoreimman petosvyyhdin uhrit vaativat häneltä korvauksia yhteensä 5 800 markan verran. Se tekee nykyrahassa noin 142,60 euroa.

Eino tuomittiin saman vuoden lokakuussa Evijärven käräjillä yhteensä kuuden kuukauden vankeuteen. Hän oli tekonsa aikaan ehdonalaisessa vapaudessa.

Tietonsa kadonneista sotilaista hän oli hankkinut naapureilta kyselemällä.

Sodassa kadonneiden omaisille on todennäköisesti ollut jonkinlainen järkytys, kun joku yhtäkkiä väittääkin näiden olevan elossa – ja koko juttu paljastuu valheeksi.

Kärsimyksestä ei kuitenkaan saa petosrikoksien osalta korvauksia vielä tänäkään päivänä, Itä-Suomen yliopiston rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen sanoo.

– Petoksissa ja muissa omaisuusrikoksissa voi toki syntyä kärsimystä. Ajatellaan vaikka näitä rakkauspetoksia, joissa uhrille voi aiheutua huomattavaakin kärsimystä. Se ei vain valitettavasti ole lain mukaan korvattavaa. Puhtaissa omaisuusrikoksissa ei korvausta saa.