Kulttuuri|Elokuva-arvostelu
Yliopistot ovat kurjassa tilassa, mutta Toiset äänet -dokumentti ei tarjoa aiheestaan uutta sanottavaa.
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen yrittää päästä eduskuntaan vuoden 2019 vaaleissa. Hänen kampanjaansa seurataan Toiset äänet -dokumentissa. Kuva: Tarasow Films
Pekka Torvinen HS
Dokumentti
Toiset äänet. Ohjaus ja käsikirjoitus Annika Grof. 88 min. S ★★
Suomen yliopistot ovat muuttuneet lähes irvikuviksi hienoista ideaaleistaan, kiitos vuoden 2009 yliopistolain ja erityisesti Sipilän hallituksen koulutusleikkausten, sanoo uusi dokumenttielokuva Toiset äänet.
Valitettavasti elokuva ei tarjoa aiheestaan juuri uutta sanottavaa.
Dokumentin ”toiset äänet” ovat oikeushistorioitsijan ja roomalaisen oikeuden professori Jukka Kekkonen, yt-neuvotteluissa irtisanottu ranskan yliopisto-opettaja Gaela Keryell, ”turhan tiedon” puolestapuhuja, taiteilija Taina Saarikivi ja sosiologian apulaisprofessori Lena Näre.
Kaikilla henkilöillä tuntuu olevan enemmän tai vähemmän liian suuret luulot omista vaikutusmahdollisuuksistaan. He ovat sympaattisia, mutta tämän elokuvan perusteella sivistysyliopiston perinteitä puolustamaan tarvitaan ihan erilaisia toisia ääniä. Esimerkiksi sellaisia, jotka ymmärtävät lobbauksen alkeet.
Toiset äänet on kuvattu lähes kokonaan käsivaralta ja enimmäkseen lähikuvina. Välillä niin ohjaaja-kuvaajan kuin kuvattavan meno on loskaisessa ja jäisessä Helsingissä äärimmäisen vaikeaa, mutta nämä hetket ovat Hauskat kotivideot -tasoa. Oivaltavan kuvallisen kerronnan juhlaa tämä elokuva ei ole, ja samantyylistä kuvaa saa Iphonella.
Yhden hengen kameraryhmä pääsee kuitenkin muutamiin mielenkiintoisiin paikkoihin, ja erityisesti päähenkilön roolin ottavan Kekkosen avoimuutta kameran edessä ei voi kuin ihailla. Hän yrittää päästä eduskuntaan demareiden listalta vuonna 2019 ja muuttamaan yliopistolakia takaisin demokraattisempaan suuntaan, vaikka yksin.
Yritys on tuhoon tuomittu, mutta Kekkonen ei sitä aluksi tajua. Vasta kun vaalipäivä on jo ovella, hän ymmärtää, ettei 15 000 euron budjetilla olla menossa mihinkään. Mikset hakenut tukea puolueelta?
”Emmä osannut hakea eikä kukaan lähestynyt.”
Kumma.
Kekkonen on niin hyvä, että olisin mieluummin katsonut koko dokumentin pelkästään hänen kampanjastaan.
Puhuvia päitä elokuvassa riittää niin, että ne tulevat uniin asti. A-studioestetiikan tasoiset, uhkaaviksi koosteiksi leikatut arkistouutis- ja eduskuntalähetykset yliopistolain käsittelystä ja vuoden 2015 eduskuntavaaleista yhdistettynä dramaattista tunnelmaa hakevaan musiikkiin ovat kyllä kontrasti muuhun kuvamateriaaliin verrattuna, mutta niistä jää käsitys, etteivät dokumentin tekijät oikein itsekään tiedä, mitä elokuvallaan haluavat sanoa.
Että politiikka on likaista peliä ja raha määrää? Ai jahas.
Tammikuussa ohjaaja Annika Grof sanoi HS:n haastattelussa tienneensä elokuvansa teemasta eli yliopistojen muutoksesta uuden lain jälkeen aluksi niin vähän, ”että lähdin ikään kuin ’paljaana’ ottamaan selvää ilman ennakkokäsityksiä”.
Rivien välissä ennakkokäsitykset kuitenkin puskevat esiin ja kuulolle. Noissa ennakkokäsityksissä ei ole sinänsä mitään väärää, pikemminkin päinvastoin, sillä esimerkiksi toimivan satiirin edellytyksenä on joidenkin asioiden erikseen tunnustettu ylemmyys toisiin asioihin nähden. Tunnustuksen pitäisi vain ainakin tällaisessa aiheessa olla kirkas ja selkeä.
Nyt tuloksena on ajoittaista tragikomiikkaa, joka ei sano oikein mitään.
Tuottaja Joon Tervakari.
