Monia klassikkoteoksia pidetään Ville-Juhani Sutisen mukaan hyvinä väärästä syystä. Kuva: Kimmo Taskinen / HS
”Jos lukija ei tiedä tarpeeksi, hän voi tosiaankin tuntea väärin”. Tieto-Finlandian keskiviikkona voittanut Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa merkkiteosten palvonnasta.
Aika tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten, nuorena runoilijana ja kirjallisuudenopiskelijana, astuin antikvariaattiin tarkoituksenani tehdä löytöjä. Puoli tuntia pengottuani en kuitenkaan ollut nähnyt mitään eritystä.
Koska olin visusti päättänyt löytää jotain, tartuin hätäpäissäni ensimmäiseen vastaan tulleeseen Suureen Romaaniin. Se sattui olemaan Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Viedessäni kirjan kassalle divarin myyjä totesi kuivakkaasti: ”Klassikkolinjalla mennään.”
On hyvä, että on olemassa klassikoiksi luokiteltuja kirjoja. Kaanon, jonka meihin iskostaa koulu, ystävät ja joukko vakiintuneita historiikkeja, toimii kuin algoritmi, joka suodattaa pois sen, mikä on vanhentunutta, triviaalia tai muuten vain liian vähäarvoista pysyäkseen hengissä muuttuvassa maailmassa. Klassikoissa oletetaan olevan jotain yleismaailmallista, joka elää yli aikojen ja paikkojen.
Kirjailija ja kääntäjä Ville-Juhani Sutinen palkittiin tietokirjallisuuden Finlandialla Helsingissä 30. marraskuuta. Kuva: Markku Ulander / Lehtikuva
Juuri tässä kuitenkin piilee myös klassikkokirjojen ongelma. Jossain vaiheessa niitä aletaan lukea liian universaaleina, jolloin niiden yhteys omaan aikaansa heltiää, ja teokset muuttuvat Suuriksi Romaaneiksi.
Jotkut klassikot ovat yliarvostettuja. Tai ehkä yliarvostettu on huono sana, sillä nämä kirjat kyllä ansaitsevat arvostusta, mutta eivät niistä syistä kuin kuvitellaan. Pitäisi varmaan puhua väärinarvostetuista klassikoista.
Tällaisia teoksia ovat muun muassa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Tässä shortlistissa on mukana monien suosikkiteoksia, joten korostan, etten pidä näitä romaaneja huonoina. Sanonpahan vain, että niitä pidetään hyvinä väärästä syystä.
Proust yrittää liikaa olla suuri kirjailija ja saavuttaakin sillä jotain, mutta jos kaikki liikaa yrittävät harrastelijat määriteltäisiin klassikoiksi, tulisi kaanonissa ruuhkaa. Sadan vuoden yksinäisyys taas pursuilee symboliikkaa, mikä tekee siitä salaperäisen, mutta kirja myös väsyy ylettömän vertauskuvallisuuden alla. Sinuhe sitä vastoin on täydellinen lukuromaani, sillä se on kirjoitettu niin löysästi, ettei rasita edes klikkiotsikoiden selailijaa.
Ehkä suurimpia väärinarvostettuja klassikoita on Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Sen kohdalla tiivistyvät monet klassikkokirjoihin liitetyt piirteet, kuten käsitys romaanin universaaliudesta ja idea elämää suuremmasta taiteesta. Lisäksi besserwisserit voivat päteä knoppitiedolla muistaessaan poikkeuksetta todeta, että alkuperäisteoksen nimi on toinen kuin millä suomalaiset kirjan tuntevat.
Saatana saapuu Moskovaan edustaa nykylukijalle myyttistä venäläistä sielua, kirjailijan taistelua hirmuvaltaa vastaan, ja sorron ikeessä timanttiseksi hioutunutta Suurta Romaania. Abstraktimmin se heijastelee luovuutta kaaoksen keskellä, taidetta taiteen vuoksi maailman syöksyessä tuhoon.
Näistä syistä minäkin tartuin siihen aikoinaan antikvariaatissa: se oli kaltaiselleni diletantille varma veto, joka ei voisi mennä pieleen.
Pahoin pelkään, että Bulgakov itse olisi pitänyt tällaisia tulkintoja piruiluna. Hänellä oli ihan oikeat syyt kirjoittaa teoksensa. Nämä historialliset, yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset motiivit eivät kuitenkaan säily klassikon säilyessä.
Samalla unohtuu Bulgakovin todellinen suhde valtaan: se, kuinka Stalin myös suojeli häntä, ja kuinka Bulgakov käytti tätä suosiota hyödykseen saadakseen kirjojaan julkaistuksi ja näytelmiään teattereihin, kuten kuka tahansa kirjailija olisi varmasti tehnyt.
Vastaavanlainen unohdus vaivaa kaikkia väärinarvostettuja klassikoita. Kadonnutta aikaa etsimässä edustaa nykyään enää ylikoristeellista postikorttinostalgiaa, ei juuri muuta. Sadan vuoden yksinäisyyden tiedetään olevan allegoria Kolumbiasta, mutta maan yhteiskunnalliseen kehykseen liittyvät yksityiskohdat hämärtyvät otaksutun universaaliuden edessä.
Ja Sinuhen yleisinhimillistä sanomaa korostetaan, koska olisi liian vaivalloista selvittää, millaisia ihmiset todella olivat ja kuinka he toimivat muinaisessa Egyptissä – mikä ei ole ihme, kun Waltari ei itsekään vaivautunut miettimään, miten historiallinen konteksti vaikuttaa tunteisiin, ajatteluun ja jopa aisteihin.
Luin itse nämä kirjat ja monet muut väärinarvostetut klassikot ensimmäistä kertaa nuorena kirjallisuusintoilijana. En tiennyt paljonkaan romaanien taustakontekstista: sota oli sota, oli se sitten ensimmäinen tai toinen, ja diktaattori diktaattori, oli se sitten Lenin tai Stalin. Mutta näin ei ole. Kaikella sillä on merkitystä.
Nykykulttuuri korostaa järjen sijaan tunnetta, tiedon sijaan intuitiota. Romaania lukiessa pidetään tärkeänä, että samaistuu hahmoihin ja kokee teoksen maailman todenmukaisena. Se ei kuitenkaan riitä.
Tarvitaan myös rationaalista ajattelua ja kattavia taustatietoja, jotta kirjaa voi tulkita tavalla, joka kunnioittaa teosta ja sen tekijää.
Monet lukutavat ovat mahdollisia, mutta mikä tahansa lukutapa ei ole oikea. Jos emme tiedä riittävästi Venäjän historiasta, yhteiskunnasta ja kulttuurista, meidän on mahdotonta ymmärtää Raskolnikovia vaikka kuinka hengailisimme hänen kanssaan.
Tätä ei kai oikein saisi sanoa nykyään, kun jokainen mielipide on yhtä tärkeä ja kaikkien tunteet yhtä arvokkaita, mutta jos lukija ei tiedä tarpeeksi, hän voi tosiaankin tuntea väärin.
Lukiessamme klassikoita klassikoina, unohdamme todellisuuden ja siirrymme myyttien maailmaan. Kirjallisuus ei kuitenkaan ole ylempi totuuden sfääri, vaan sidoksissa sellaisiin seikkoihin kuin yhteiskunta, politiikka ja teknologia, ja jopa karkeisiin banaliteetteihin kuten aika ja raha.
Sen vuoksi näitä asioita ei voi jättää huomioimatta, kun tarkastellaan kirjallisia klassikoita. Taide ei ole elämää suurempaa. Taide syntyy elämästä.
Eikö Bulgakovin peräänantamattomuutta ylistettäessä sitä paitsi ylistetä samalla kärsivän taiteilijan myyttiä ja siten epäsuorasti hirmuvaltaa, joka tuskaa aiheuttamalla ikään kuin tislaa taiteen esiin?
Olen varma, että jos Bulgakov ei olisi elänyt sortojärjestelmän alaisuudessa ja jatkuvassa epävarmuudessa julkaisusta ja toimeentulosta, vaan olisi asunut nyky-Suomessa ja nauttinut Koneen säätiön apurahaa, Saatana saapuu Moskovaan olisi loppuun asti mietitty ja hiottu teos, ja siten aidosti klassikon arvoinen.
