Essee | Nuori kriitikko katsoi Marjatta Tapiolan läpimurtonäyttelyä vuonna 1980 – uudet teokset palauttavat mieleen hetken, jona suomalainen taide muuttui

Kuvataidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta palasi Marjatta Tapiolan näyttelyssä vuoteen 1980, jona Suomen taiteessa tehtiin historiaa. Tapiola maalasi uudelleen läpimurtonäyttelynsä maalaukset tuskasta piittaamatta.

Lahti

”Marjatta Tapiolan suuret kankaat valuttavat väriä kuin kiihkeän elämän auki repimät haavat vuotavat verta.

Hän on ryhtynyt maalaamaan niin kuin jo suuri profeetta Edvard Munch aikoinaan teki. Munchin ajatukset ja jopa hänen arkkityyppiset kuvakulmansa näkyvät piilokuvina Tapiolan tietoisen tarkastelun taustalla”, alkoi näyttelykritiikki Marjatta Tapiolan (s. 1951) yksityisnäyttelystä Galleria Sculptorissa marraskuussa 1980.

Tapiola oli 29-vuotias ja saanut vastikään Suomen taideyhdistyksen dukaattipalkinnon nuorelle taiteilijalle.

”Tapiolan ja Munchin yhteyksiä ei pidä käsittää väärin. Sillä Marjatta Tapiolan rajut itsetilitykset kuvastelevat omaa aikaamme ja ovat ennen kaikkea hänen omaa itseään. Avoimia siveltimenvetoja, piittaamattomia väririnnastuksia, paksun värin ja paljaan kuvapinnan jatkuvia striptease-esityksiä.

Vaikka Tapiola maalaa leveästi ja valuttaa väriä huolettoman tuntuisesti, hänen sommitelmansa perustuvat piirroksen tarkkaan rakenteeseen, viivan ankaraan ilmaisuun.

Ankaruus on itsessään elämässä, jonka kovat naisena olemisen ehdot Tapiola pusertaa maalaten näkösälle, esimerkkeinä teokset Kolme naista ja Pieniä hautoja.”

Arvio on minun kirjoittamani. Siitä on nyt yli 42 vuotta. Olin silloin itsekin nuori nainen, Helsingin Sanomien kuvataidearvostelija.

1980-luvun alun henkeä määritteli paluu romantiikan ajan ja taiteen ideoihin, pian myös postmodernismi. Munchin ekspressionistis-symbolistiselle taidesuuntaukselle perustan luoneet 1900-luvun alun maalaukset kiinnostivat. Niihin kiteytyi tekijänsä omakohtainen ahdistus; elämän, kuoleman ja rakkauden kolmiyhteys.

Arvosteluni pääkuvana oli Tapiolan Kolme naista -maalaus, ajan painotekniikan mukaisesti mustavalkokuvana.

Jutun otsikko Kaksi naista viittasi Tapiolan teokseen ja hänen näyttelyynsä, mutta sen ohessa myös arvioimaani Leena Luostarisen (1949–2013) näyttelyyn, joka oli esillä samaan aikaan Helsingin taiteilijaseuran toimintakeskuksessa (sittemmin Galleria Katariina).

Elimme 1980-luvun alkua ja vaihetta, jossa Suomen taiteessa tehtiin historiaa. Olin kriitikkona tietoinen siitä, uuden maalauksellisuuden aallosta, siirtymisestä realismista romantiikkaan.

Kolmekymppiset naistaiteilijat olivat murtautumassa läpi taidekentän miehisen lasikaton. Viikkoa myöhemmin kolmas tekijä, Marika Mäkelä (s. 1947) avasi yksityisnäyttelyn Helsingissä Galleria Brondalla.

Kukin taiteilijoista, Tapiola, Luostarinen ja Mäkelä, löysi oman tiensä, puhuttiin teosten yhteydessä sitten ekspressionismista, symbolismista, informalismista, muuten vaan abstraktismista tai kitschistä ja postmodernismista.

Vahva muistikuva havahduttaa minut. Déjà-vu. Olenko kokenut tämän jo?

Hieraisen silmiä Lahden uudessa Visuaalisten taiteiden museo Malvassa. Esillä on nyt jo pitkän uran tehneen Marjatta Tapiolan näyttely Toisin sanoin, jonka 22 maalauksesta 9 on hänen teoksiaan 1970–1980-luvulta, ja muut ovat hänen niistä viime vuonna maalaamiaan toisintoja.

Edessäni ovat avainteokset, Kolme naista vuodelta 1980 ja sen toisinto vuodelta 2022. Molemmissa on nähtävissä naiskolmikko, jossa kahden seisovan naisen välissä istuu kasvoiltaan vanhaksi ahdistunut nuori nainen kaksi lasta sylissä.

Kutakin maalauskokonaisuutta avaa teoslappu, jossa Tapiola kertoo teokseen liittyvän omakohtaisen tarinansa.

Näin hän kertoo: ”Maalauksessa ovat äitini Kerttu ja tätini Rauha. Minä olen keskellä heidän välissään, sylissä pienet tyttäreni Aina ja Zaida. Olin juuri eronnut ja nämä naiset häpesivät sitä mielettömästi ja tuomitsivat minut ankarasti. Tunnelataus oli järjetön ja yritin tavoittaa sen maalaamalla. Rauha oli täysin erilainen kuin äitini. Hän oli tupakoiva ja viskiä juova liikenainen, jota kaikesta huolimatta kiitän ammatistani.”

Varhaiset teokset ovat herättäneet taiteilijan muistot ja silloisen elämäntilanteen. Minäkin havahdun, myös omaan menneisyyteeni. Mielikuvat palautuvat, ja ruumiillisuus.

Maalauksissa heräävät jostain etäältä kuppilat ja ravintolat, nautittu alkoholi, tunteet, erotiikka, seksi, yksinäiset lapset, äitiys, työ.

Kolme naista -teoksen uudessa versiossa menneisyys häilyy hahmojen yllä ja kasvoilla. Abstraktina ja oranssina, violettina, vihreänä, mustana. Värit ovat varjoa ja valoa.

On hienoa nähdä jälleen nämä aikoinaan tutuiksi tulleet maalaukset. Ja mikä yllätys onkaan Helsingin Sanomien arkistoa selatessa, että olen kirjoittanut aikoinaan näyttelyarviossani juuri näistä teoksista.

Mainitsin arviossani myös teoksen Pieniä hautoja (1980). Sekin on mukana Lahden näyttelyssä.

Näin Tapiola kirjoittaa siitä: ”Rakastan tätä maalausta! Kuvanveistäjä Hannele Kylänpää odotti lasta ja oli minulle mallina. Hannele makasi pöydällä, minä maalasin ja maalasin, ja lopulta siitä tuli tuon värinen. Tämä on aivan yksinkertainen mallista tehty maalaus, jonka nimeen sisältyy tietoinen ristiriita. Nimi viittaa mielessäni sekä hautoihin että hautomiseen. Ehkä se on synnytyskauhun kuva.”

Muistan keskusteluista Marjatta Tapiolan kanssa sen, miten hänen vanhempansa olivat antaneet aikoinaan ymmärtää, että tyttärestä ei olisi taiteilijaksi. Hänestä haluttiin ekonomi. Suomen taideakatemian kouluun 1970-luvulla hän sai pyrkiä sillä evästyksellä, että hän kuitenkin epäonnistuisi.

Hän toteaa nyt, että taidemaalarin ammatti täytyi sitten lunastaa jotenkin.

Mielessäni on Tapiolan vuoden 1983 näyttelyn avajaiset Galleria Sculptorissa, joissa hänen Kerttu-äitinsä istui ikkunan ääressä ylväänä. Katseli taidetta ja sen ääressä liikehtiviä kutsuvieraita. Jäi tuntuma, että tytär oli tosiaan lunastanut paikkansa.

Malvan uudesta näyttelystä Marjatta Tapiola kiittää kriitikko-kuraattori Timo Valjakkaa, jonka ehdotuksesta vanhojen maalausten toisinnot ovat syntyneet. Valjakka oli kuratoinut Tapiolan näyttelyt myös kesällä 2021 Kajaanin taidehalliin ja viime kesänä Laukon kartanoon.

”Uskomaton seikkailu!”, Marjatta Tapiola kuvailee Malvan näyttelyyn johtanutta prosessia.

”Jouduin kohtaamaan kaiken mitä olen tehnyt. Istuin ateljeessa ja olin valmistellut optimistisesti 22 maalauskangasta aina käyttämälläni työlästekoisella puoliöljypohjalla.”

”Sain ensin melkein vatsakrampin, kun piti palata 43 vuotta sitten tekemiin töihini. Sanon, että se oli erittäin raskasta. Olin aikaisemmin elänyt vaaleanpunaiset silmälasit päässäni ja unohtanut aktiivisesti.”

”Muistaa ne tunteet ja palata niihin. Kuka oikeasti haluaa sitä!”

Prosessi oli raskas, mutta Tapiola on kurinalainen. Teokset valmistuivat minuutilleen aikataulussa.

Timo Valjakka muistuttaa, että näyttelyprosessi oli johdonmukainen. Kajaanin näyttelyssä kesällä 2021 olivat esillä Tapiolan maalaukset vuosilta 2017–2021. Mukana olivat lehmiä sekä raamatullisia aiheita käsittelevät maalaukset ja ensimmäiset teokset, joissa hän oli vaihtanut temperan öljyväreihin.

Jo maalaustekniikan vaihdos oli iso muutos. Se toi mukaan historiallisen ulottuvuuden, kun varhaisrenessanssin taiteessa käytetty temperatekniikka vaihtui täysrenessanssin taiteen öljyväriin.

Taustalla olivat Tapiolan tekemät Italian matkat. Hän oli tutustunut yli 500 vuotta sitten vaikuttaneiden kollegojensa taiteeseen muun muassa Firenzessä ja Venetsiassa.

Laukon näyttelyssä kesällä 2022 mukana oli Tapiolan varhaisia maalauksia kalloaiheista sekä joukko uusia teoksia. Mukana mallina oli lohkeilleena ja paloja menettäneenä sama naudankallo, jota taiteilija oli maalannut 1990-luvulla.

Elämän ja kuoleman aiheet pysyivät. Työväline on eri.

”Hän oli siirtynyt pensselistä siveltimeen. Leveistä pensselinvedoista ohueen viivaan. Viiva on kaunis, kertaviiva. Siinä on virtuositeettia”, Valjakka kuvailee.

Vuoden 1980 näyttelyarviossani minä kiitin Tapiolaa hänen viivastaan. Se korostuu teoksissa nyt vielä enemmän.

Maalauksessa Pääsiäinen (1980) malleja olivat äitinsä kanssa silloin pienet tyttäret, nykyisin kirjailijana ja elokuvaohjaajana tunnetut Aina ja Zaida Bergroth. Näistä ensin mainittu on levittänyt kätensä kuin olisi lähdössä lentoon. Nimen viitteenä on asennosta mieleen tullut Jeesus ristillä.

Pääsiäinen-maalauksen yhteydessä Tapiola muistelee näin: ”Avioerotunnelmia ja kauhua tulevaisuuden edessä. Istun käsi silmillä kylpyammeessa ja mietin, miten selviän yksinhuoltajana kahden lapsen kanssa kaupungissa. Samaan aikaan lapset leikkivät vedessä ja ammeen reunalla istuva Aina teki tasapainojuttuja, jotka jäivät mieleeni. Maalausta tehdessäni huomasin, että sen sommittelu muistutti kristillisen taiteen pääsiäisaiheita.”

Maalauksen toisinto on vapautuneen etäinen. Yksinhuoltaja selviytyi.

Marjatta Tapiola täytti pari vuotta sitten 70. Hän on yhä taiteilija ja äiti, nykyisin myös isoäiti. Viime vuosina hän on maalannut tulkintoja itseensä vaikuttaneista muiden taiteilijoiden teoksista. Mukana on myös hengellisyys. Galerie Forsblomin ripustuksessa oli joulun alla esillä suuri, väkevän punainen enkelihahmo valkoisella, maalattu Ina Collianderin puupiirroksen Ylösnousemuksen enkelin mukaan.

Nyt työhuoneella taidemaalaria odottavat vastapohjustetut kankaat.

”Marjatta Tapiolalle näyttely on merkinnyt suurta ponnistusta. Katsoja kokee teokset uhkeana voimannäyttönä. Ruma ja vastenmielinen koskettaa, kun totuus ei anna kaunistelun varaa”, kirjoitin syksyllä 1980.

Minä olin se ”katsoja”, ja olen yhä. En neutraali, vaan kasvanut ja nähnyt paljon vuosikymmenten mittaan, kokenut ja kirjoittanutkin siitä. Marjatta Tapiolan näyttelyt ovat olleet voimannäyttöjä kautta vuosikymmenten.

1980-luku mullisti suomalaisen taiteen kenttää. Pian nousivat esiin Tapiolaa nuoremmat naiset ja myös miehet, taiteilijat, joiden asenne sukupuoleensa oli feministinen, postmoderni ja merkkitietoinen. Maalaustaide antoi sijaa myös muille taiteille, liikkuvalle kuvalle, tilataiteelle, installaatioille, valokuvalle, performansseille… Suomen taide kansainvälistyi.

Marjatta Tapiola on pysynyt kentällä ja pysyy. Taidemaalarina, joka voi tehdä taiteessaan mitä hän haluaa.

Toisin sanoin, Marjatta Tapiolan maalauksia 2.4. saakka Visuaalisten taiteiden museossa Malvassa, Lahti.

Marja-Terttu Kivirinta on kirjoittanut Helsingin Sanomiin vuodesta 1978. Hän työskenteli lehden taidetoimittajana vuosina 1981–2008.