Gunnar Höckert valtasi vihollisen tankin – huima sankariteko päättyi tarkka-ampujan luotiin

Olympiakultaa Berliinissä juossut Gunnar Höckert tunnettiin uhkarohkeana soturina. Hän kaatui helmikuussa 1940 Kannaksen tulimyrskyssä vallattuaan ensin puna-armeijan tankin ja tulitettuaan sillä venäläisiä.

Ilma väreili lämpimänä ja jopa painostavana Berliinin olympiastadionilla perjantaina 7. elokuuta 1936. Ukkosen tuntuakin oli aistittavissa pilvisessä säässä. 16 juoksijaa lähti tavoittelemaan kultamitalia 5 000 metrin juoksussa.

Suomella oli laittaa kisaan kova kolmikko: saman matkan Los Angelesin olympialaisissa 1932 voittanut Lauri Lehtinen, 10 000 metrin kultamitalin Berliinissä puristanut Ilmari Salminen ja Gunnar Höckert, jonka päävalmentaja Armas Valste olisi tosin nimennyt mieluummin vain 1 500 metrille.

Höckert piti kuitenkin päänsä ja juoksi 5 000 metriä. Hän ei uskonut nopeutensa riittävän 1 500 metrillä.

– Kyllä minä tiesin, että 5 000 metriä on minulle parempi matka kuin 1 500 metriä. Nyt kai sen uskovat innokkaimmatkin asiantuntijat. Mitä olisin Lovelockille ja kumppaneille voinut, 26-vuotias helsinkiläinen tuumi kisan jälkeen HS:n haastattelussa.

Uusiseelantilainen Jack Lovelock vei kullan 1 500 metrillä.

Gunnar Höckert oli saanut lisäpaukkuja juoksuunsa itseltään Paavo Nurmelta, joka oli sanonut ennen finaalia Höckertille, että tämä voittaa kisan. Nurmi oli valmistautunut näyttämään salaa väliaikamerkkejä juoksijoille.

Taktiikka oli laadittu ajan 14.30 mukaan. Radalla mentiin liki kahdeksan sekuntia vauhdikkaammin.

Japanin Kohei Murakoso johti juoksua 2 150 metrin kohdalla, jolloin Gunnar Höckertille oli käydä köpelösti. Hän astui jenkkijuoksija Lashin estämänä kentän puolelle, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa. Pian helsinkiläinen veti jo joukkoa.

Kamppailu sai lisää dramatiikkaa noin 750 metriä ennen maalia. Höckert kiri kärjessä Lehtinen kintereillään. Salminen lähti takaa-ajoon, mutta sotki rytminsä Murakoson sekä ruotsalaisen John Jonssonin välissä ja kaatui radalle.

Suomalaisten unelma kolmoisvoitosta mureni. Höckert vei kullan ajalla 14.22,2, hänelle reilut kolme sekuntia hävinnyt Lehtinen oli toinen ja pronssi meni Jonssonille. Käsivartensa ja jalkansa loukannut Salminen jaksoi nousta viidenneksi.

– Salmisen kaatuminen oli ikävä juttu. Kolmoisvoitto meni siinä sen tien. Ilmarinkin puolesta olen pahoillani, sillä hän on niin rehti kilpailija, Höckert kommentoi.

Kultamitalimies ei huomannut Salmisen haaveria juoksun aikana.

– Ihmettelin kyllä loppusuoralla, kun mitään askeleita ei kuulu takaa ja ketään kirissä ei ilmestynyt rinnalleni. Voitin nyt kultamitalin helposti. Jos Ilmari olisi saanut juosta kaatumatta, olisi syntynyt ankara kamppailu, ja loppuaika olisi ollut vieläkin parempi. En tiedä yhtään, kumpi meistä olisi voittanut.

Diplomiekonomi Gunnar Höckert oli outo lintu 1930-luvun suomalaisten huippujuoksijoiden joukossa. Hän oli varakkaan ruotsinkielisen perheen kasvatti. Isä, pankkiiri ja konsuli Ernst Mikael Höckert, ei alussa osannut arvostaa poikansa kestävyysjuoksuinnostusta.

Isäukko piti tennistä, ratsastusta ja tennistä sopivampina lajeina heidän piireissään, ja kyllä Gunnar Höckert harrasti niitäkin.

Lopulta konsulinkin sydän alkoi lyödä yleisurheilulle ja hän matkusti jopa seuraamaan Berliinin olympialaisia.

Höckert voitti olympiakisojen jälkeen suomenmestaruuden 5 000 metrillä. Vielä syksyllä hän juoksi Ruotsissa 3 000 metrin, 2 mailin ja 2 000 metrin maailmanennätykset. 2 000 metrin ME pysyi voimassa vain kaksi päivää.

Vuosina 1937 ja 1938 Höckertin ura oli jo laskussa. Hän kärsi nivelreumasta. Terveydellisiä koettelemuksia oli aikaisemminkin. Hän oli lapsena sairastanut malarian, joka oli koitua kohtaloksi. Lisäksi tulevalla suurjuoksijalla oli niin heiveröiset jalat, että hän joutui käyttämään nilkanvahvistimia.

Kesällä 1938 Höckert osallistui kertausharjoituksiin. Hän toimi joukkueenjohtajana kranaatinheitinkomppaniassa.

Kaikki ei mennyt putkeen harjoituksissa, sillä Höckertista löytyy kantakorttiin merkitty vähemmän mairitteleva arvostelu, jonka mukaan hän on kyllä sopiva tehtäväänsä, mutta samalla ”heikko, lapsellinen, tarmoton kuten monasti huippu-urheilijat”.

Juoksijalla oli ollut vastoinkäymisiä jo Reserviupseerikoulun aikana 1933. Kantakortin mukaan häntä oli rangaistu kahdella vuorokaudella yksinkertaista arestia. Höckert oli jättänyt harjoituksen jälkeen kiväärinsä telineeseen paukkupatruunoilla ladattuna.

Höckert kävi RUK:n muuten kunnialla loppuun ja ylennettiin vänrikiksi syksyllä 1933.

Tositilanteissa helsinkiläisen urhoollisuudesta ei jäänyt epäselvyyttä. Hän taisteli talvisodassa joukkueenjohtajana Jalkaväkirykmentti 10:n riveissä. JR 10 oli Uudenmaan ruotsinkielisistä koottu rykmentti, joka joutui ankariin torjuntataisteluihin Johanneksessa, lähellä Viipuria.

Puna-armeija aloitti 11. helmikuuta laajaa hyökkäystä alustaneen tykistötulituksen, joka kohdistui erityisesti Summan lohkolle. Jalkaväki ja panssarivoimat iskivät kaiken voimin. Hyökkäys johti läpimurtoon.

Paine oli armoton myös naapurissa Karhulan lohkolla, jossa JR 10 taisteli. Taistelulähettinä toiminut Sven Lindqvist muisteli dramaattisia tapahtumia ja tankintappajan maineen saaneen Höckertin urotöitä Kansa Taisteli -lehdessä 1964. Kirjoittajaa ei pidä sotkea samannimiseen tunnettuun ruotsalaiskirjailijaan.

– Vihollinen oli tunkeutunut asemiimme Kinnassaaressa, jonne oli tehtävä nopea ja voimakas vastaisku. Rykmenttimme keskitti sinne voimansa ja siellä taisteli myös luutnantti Gunnar Höckertin joukkue.

Lindqvist erehtyy huippujuoksijan sotilasarvosta. Kantakortin mukaan Höckertiä ei koskaan ylennetty luutnantiksi.

”

Eräässä vaiheessa kohosi luutnantti Höckert äkkiä asemastaan ja juoksi liikuntakyvyttömänä lojuvan panssarin luokse.

– Hyökkääviä vihollissotureita roikkui panssarien hännillä. Panssarit näet kiskoivat perässään vaijereilla kiinnitettyjä puurekiä, joissa loikoi kiivaasti ampuvia sotureita. Mutta surkean lopun saivat nämäkin, kun panssari jäi puolitiehen liikuntakyvyttömänä lojumaan.

– Eräässä vaiheessa kohosi luutnantti Höckert äkkiä asemastaan ja juoksi liikuntakyvyttömänä lojuvan panssarin luokse. Ennen kuin kukaan oikeastaan ehti havaita mitään, tämä kultamitalimies kapusi panssarin katolle ja sukelsi tuota pikaa sen torniluukusta sisään.

Alikersantti Nyman Lindqvistin vieressä ehti päivitellä Höckertiä ”dorkaksi”:

– Samassa panssarin tykkitorni kääntyi. Hitaasti, aivan kuin siinä olisi ollut vikaa, nykien ja pysähtyen, mutta kääntyi kuitenkin. Ja vihdoin tuijotti tykin mustanpuhuva suuaukko omia veljiään.

– Alikersantti Nyman kirosi, kun ensimmäinen ammus suhahti vihollismaastoa kohden. Hän katseli silmät teevadin kokoisina kallellaan lojuvaa tankkia, joka sylki tulta omiensa tuhoksi. Ja sitä tempausta ihailivat kaikki. Sen oli tehnyt kunniakkaisiin urheiluvoittoihin tottunut mies, upseeri ja tähtiurheilija.

Lindqvist muisteli Höckertin ampuneen tankin ammusvaraston loppuun muutamassa hetkessä.

– Kiukustunut vihollinen suuntasi kaiken irrallaan olevan tulensa rikkoutunutta vaunuaan kohden. Luutnanttimme ei otaksuttavasti ottanut huomioon tätä seikkaa. Kun hän ryömi esiin panssarista ja yritti oman joukkueensa luokse, osui häneen tarkka-ampujan luoti.

”

Kiukustunut vihollinen suuntasi kaiken irrallaan olevan tulensa rikkoutunutta vaunuaan kohden.

Gunnar Mikael Höckertin elämä oli päättynyt päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt 30 vuotta.

– Tapaus koski syvästi JR 10:een. Luutnantti Höckert oli pidetty upseeri, hän oli sitkeä sotilas ja ennen kaikkea rohkea.

Kertausharjoituksen perusteella heikoksi, lapselliseksi ja tarmottomaksi arvosteltu mies oli esittänyt otteita, jotka olisivat jatkosodan aikana saattaneet tuoda Mannerheim-ristin.

– Rohkea tempaus se ainakin oli, sen tekijältä vaadittiin poikamaista urheilumieltä. Hän oli tottunut suuriin voittoihin maailman kilparadoilla, ehkä hänen mielestään tuo teko ei ollut sen vuoksi mainitsemisen arvoinenkaan. Se oli pikku velvollisuus, joka oli suoritettava vähin äänin, Sven Lindqvist kirjoitti.

Gunnar Höckert sai näyttävät sotilaalliset hautajaiset. Suomen Urheiluliiton puolesta viimeisen tervehdyksen juoksijan arkulle Vanhaan kappeliin toivat lakitieteen tohtori Urho Kekkonen ja kapteeni Lauri Pihkala.