Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Historia | HIFK:ssa intoiltiin kaveruudesta mutta myös rotuopista ja harjoitettiin antisemitismiä – tuore kirja ei säästele kohdettaan

Suomen maineikkaimpia urheiluseuroja on ollut Idrottsföreningen Kamraterna Helsingfors, tutummin HIFK. Yhä toimivista seuroista se on myös vanhimpia, HIFK aloitti jo 1897. Seuran 125-vuotista uurastusta juhlistaa vastikään julkaistu, Juha Kanervan kynästä lähtenyt Stadin IFK, IFK:n Stadi -teos.

Paitsi pätevä urheilutoimittaja, Kanerva on myös urheilun monialainen historioitsija. Oivallinen valinta tekijäksi; asiantuntemus ja kirjoittajantaito yhdistyvät.

Juha Kanerva Kuva:  Kalle Parkkinen

Kanerva ei ole HIFK:n miehiä, joten seurahistorioita usein vaivaavalta perhepotretin tunnulta on vältytty. ”Käsissä on teos, jossa IFK:n vaiheita tarkastellaan neutraalisti ulkopuolisen silmin, eikä vältellä IFK:ssa koettuja vaikeuksia ja ongelmia”, kirjoittaja lupaa alussa – ja pitää lupauksensa. Seuran myötä- ja vastamäkiä hän tuo rehellisesti esiin.

Ruotsista 1890-luvun urheilun kamratskap-innostus kipinöi myös Helsinkiin, ja HIFK perustettiin. Tämän IFK-liikkeen ”toverillisuuden” tai ”kaverillisuuden” nähtiin ilmentävän peräänantamatonta valmiutta ja voimaa, ja suomenruotsalaisen HIFK:n yhtä vankaksi tukipisteeksi tuli ruotsin kieli. Kielen varjelu pysyi korkealla 1960–70-luvuille asti, Kanerva huomioi – kunnes kaksikielisyys voitti.

HIFK oli kantakaupungin ruotsinkielisen keski- ja ylemmän luokan seura. Seuran alkuaatteissa hengitti ripausta voimakkaampi ylemmyys ja herrahenki.

Ilmeni rotuoppiakin, kuten pikajuoksija ja hammaslääkäri Ragnar Stenbergin intoillessa seuralehdessä 1917 ”ruotsalaisen heimon” ylivoimasta. Hän argumentoi metkasti sivistyksen ja ylempien rotujen yhteydestä sprintterinlahjoihin, kun taas maraton ja voima- ja kestävyyslajit sopivat yhä osin luonnontilassa eläneille intiaaneille, arabeille ja suomalaisille.

Jääkäriliikettä perustetaan. Bertil Paulig, Herman Gummerus ja Walter Horn neuvottelivat Tukholmassa 1914. Tapahtumasta tehty maalaus. Kuva:  Seppo Solmela

HIFK:n osa jääkäriliikkeessä oli tärkeä. Seurasta Walter Horn ja Bertel Paulig matkustivat jo syksyllä 1914 Tukholmaan neuvottelemaan salaisesta sotilaskoulutuksesta Saksassa. Saksalaistaustaista Hornia kutsuttiin ”ensimmäiseksi jääkäriksi”, ja kymmenisen HIFK:n miestä seurasi häntä Saksaan.

Sisällissodassa 1918 soti HIFK:laisia valkokaartissa, heistä kaatui kahdeksan, muun muassa Paulig. Sodan päälle seuran kärkihahmo Uno Westerholm ja ex-sihteeri Oscar Forsell olivat Suomenlinnassa valtiorikosoikeuden osasto 28:n jäseninä lukemassa kovaa lakia punaisille, ja HIFK:lainen vartija (myöhemmin poliitikko) J. O. Söderhjelm kuljetti vankeja kuopan reunalle.

Selkeästi on nähtävissä myös HIFK:n 30-luvun antisemitismi: juutalaisia ei otettu jäseniksi.

Entä sitten ne urheilut, HIFK:n varsinaiset pääkentät?

Alkuaan HIFK oli yleisseura ja lajikirjoltaan lavea. Kanerva piirtää hyvin eri lajien nousuja ja laskuja syineen ja seurauksineen, eikä yleiskuva mene liian sirpalemaiseksi. Jalkapallo, jääpallo ja jääkiekko ovat pitkän päälle nousseet näkyvimmiksi, mutta yksilöllinen yleisurheilu piti kauan pintansa.

Harvempi muistanee, että ensimmäisen naisten EM-yleisurheilukullan toi Nina Holmén 3 000 metriltä Roomasta 1974 – ja että hänen seuransa oli HIFK. Oli seurassa toki muitakin menestyjiä.

Nina Holmen voitti ensimmäisenä suomalaisena naisena yleisurheilun Euroopan mestaruuden. Vuosi oli 1974. Kuva:  Pressfoto/Aamulehti/arkisto

Jääkiekko, ”Nordiksen” myötä, on suurin menestystarina. Sen loi 1961 lajivastaavaksi palkattu Göran Stubb, jonka työ kruunattiin punapaitojen SM-kullalla 1969 – myöhemmin kultaa ropisi usein. Uudet mainoskikat, sponsorit ja kasvava julkisuus kilisyttivät kassalipasta.

HIFK:n jalkapalloilijoillakin on ollut SM-vuotensa, vaikka tätä nykyä näyttää vaikeammalta.

Kanerva viittaa eräin kohdin HIFK:n ja kaupunginjohdon ”vahvaan kytkyyn”. Selvin tapaus oli Erik von Frenckell (1887–1977), HIFK:n ainaisjäsen, RKP:läinen apulaiskaupunginjohtaja, joka nosti seuran monesta liemestä ja oikoi byrokratioissa. Jos virkasäännössä ehkä painotettiin objektiivisuutta, se oli sivuseikka.

Erik von Frenckell Kuva:  Aulis Nyqvist

Paljon myöhemmin kutsuttiin kokoomuksen Heikki S. von Hertzen (1942–2022) jäseneksi kiekko-HIFK:n Ligaföreningeniin haluttaessa ”varmistaa selustaa kunnallispolitiikan kiemuroissa”.

Jäähallisäätiön pomo, kokoomuksen kunnalliskiho Harry Bogomoloff (s. 1944) halusi 1995 pitää HIFK:n ”Nordiksella”, joten hän latasi seuran päälliköille: ”Saatte mitä vaan, jos jäätte Nordikselle.”

HIFK jäi eikä lähtenyt Harry Harkimon uuteen halliin, mutta mitä se sai? Täyden halliremontin, jonka vaatiman 27 miljoonaa markkaa ”Bogo” junaili kaupungilta.

Kunnallista kiinteistökehittämistä. Tänä päivänähän HIFK on virittänyt verkot taas uuden Garden-hankkeensa hyväksi.

Yleisteoksessa ei kunnalliskytköksiin ole syvästi uppouduttu. Pengottavaa varmasti olisi, minkä pari pintaraapaisua jo osoittaa.

HIFK:n seuralegendat Heikki Riihiranta ja Matti Hagman vuonna 1979. Kuva:  Markku Bärman

Kuten kunnon urheilukirjoissa pitää, Kanerva pudottelee sopivasti anekdootteja joukkoon – ei vitsikirjaksi asti, mutta kuitenkin keventävästi.

Stadin IFK, IFK:n Stadi -kirja lyö hyvin yhteen kaupunki-, sosiaali- ja urheiluhistoriaa. Kanerva paitsi katselee HIFK:ta vaihtuvista kulmista, myös kirjoittaa lukijaystävällisesti. Oikein kelpo suoritus.

Juha Kanerva: Stadin IFK, IFK:n Stadi – vuodesta 1897. Kustantamo S & S. 374 s.

HIFK:n Kalevi Ruutu ja Heikki Alanne (2) sekä Veiterän Jouni Pajukari jääpallo-ottelussa Väinämöisen kentällä vuonna 1961. Veiterä otti 4–0 vierasvoiton. Kuva:  Ensio Ilmonen