Arla Kanerva HS
”Sanotaan, että komedia on yhtä kuin trauma plus aika. Minä en ole koskaan tarvinnut aikaa. Olen aina kirjoittanut hauskat juttuni, kun nolostus vielä repii itseluottamustani riekaleiksi.”
Näin kirjoittaa Hannah Gadsby, australialainen stand up -koomikko, juuri suomeksi julkaistussa kirjassaan Nanette – Kymmenen askelta. Muistelmat, tai jotain (suom. Hanna Sola, S&S).
Gadsby on Tasmanian osavaltiossa – jossa homoseksuaalisuus oli rikos aina vuoteen 1997 asti – syntynyt lesbo, ja hänellä on diagnosoitu autismi ja ADHD. Häntä on käytetty lapsena seksuaalisesti hyväksi vuosien ajan, ja aikuisena hänet on raiskattu ja pahoinpidelty. Kaikkia näitä aiheita hän käsittelee komediassaan.
Gadsby singahti suuren yleisön tietoisuuteen ja kansainväliseksi puheenaiheeksi vuonna 2018, kun Netflix julkaisi hänen Nanette-show’nsa. Jo ennen tätä Nanette oli voittanut parhaan komediashow’n palkinnon sekä Edinburghin kuuluisassa taide- ja mediafestivaali Fringessä että Melbournen komediafestivaalilla.
Sydneyn oopperatalossa Netflixille kuvattu esitys puolestaan sai Emmy- ja Peabody-palkinnot.
Kaksi vuotta myöhemmin Netflix esitti myös hänen seuraavan show’nsa Douglas, joka nähtiin myös Helsingissä Kulttuuritalolla, ja tänään sunnuntaina Kulttuuritalolla nähdään Gadsbyn uusi Body of Work -show.
Gadsbya on ylistetty ympäri maailmaa tavasta, jolla hän käsittelee vaikeita, henkilökohtaisia aiheita. Nanetten sanottiin olevan ”radikaali, mullistava komediateos”; ”suunnanmuuttaja”; ”tavaton”. Show teki hänestä tähden.
Gadsby itse on kuitenkin kertonut olleensa yllättynyt Nanetten vastaanotosta. Rolling Stonen haastattelussa hän kertoi uskoneensa, että show pikemminkin sulkisi hänet lopullisesti marginaaliin: että se nähtäisiin pikemminkin yhden naisen monologina kuin stand up -komediana.
Mille me nauramme, jos nauramme toisen traumoille? Mikä siinä on muka hauskaa?
Minua pikemminkin itketti kuin nauratti, kun katsoin Nanetten kesällä 2018. Olinkin helpottunut kuullessani myöhemmin, että juuri se oli ollut Gadsbyn tavoite: tehdä komediaesitys, joka ei olisi hauska. Jossa ei heitettäisi vitsiä, ei kutkuteltaisi nauruhermoja.
Gadsby kirjoittaa: ”Jo varhaisessa vaiheessa tiesin tarkalleen, millaisen tunnelman halusin välittää uudella esitykselläni; halusin vertauskuvallisesti lyödä yleisöäni nyrkillä mahaan.”
Kahteen erilliseen ja keskenään hyvinkin erilaiseen osioon jakautuvan Nanetten jälkimmäisellä puoliskolla tapahtuu juuri näin. Leppoisasti tuudittavat vitsit loppuvat, ja traumoja purkavat, lakonisesti ladellut tarinat alkavat.
Samaa linjaa Gadsby jatkaa kirjassaan. Hän kertoo, että häntä käytettiin hyväksi kahden vuoden ajan; että hyväksikäyttäjä kävi kirkossa, oli naimisissa, ja perheenisä. Yksityiskohtaisia kuvauksia siitä, mitä tapahtui, missä ja miten, Gadsby ei kuitenkaan tarjoa. Hän ei halua traumojensa olevan viihdettä, vaikka ne viihteen suojissa tarjotaankin.
”
”Haluan, että maailma lakkaa vaatimasta tarpeettomia yksityiskohtia vastineeksi empatiasta. Viihdettä vastineeksi ymmärryksestä.”
Traumaattisten kokemusten käsittely komedian kautta ei toki ole uusi asia, mutta Gadsby purkaa traumakomediassaan sekä omat kokemuksensa että yhteiskunnan ja komedian rakenteet osiin tavalla, joka hätkähdyttää.
Tämän kautta erilaiset yleisöt ovat omaksuneet Nanettesta myös hieman yllättäviä asioita. Esimerkiksi talouslehti Forbes julkaisi heinäkuussa 2018 artikkelin otsikolla ”Hannah Gadsby tekee sinusta paremman johtajan”. Dolly Chughin jutun mukaan hyvät johtajat ovat hyviä kuuntelijoita, ja tätä taitoa voi Gadsbyn ”hysteerisen hauskaa ja riipaisevan vereslihaista” show’ta katsellessa oppia. ”Meillä on paljon töitä tehtävänä ollaksemme sellaisia kuuntelijoita, jotka näkevät työpaikan ihmiset kokonaan”, Chugh toteaa.
Hannah Gadsby purkaa traumakomediassaan sekä omat kokemuksensa että yhteiskunnan ja komedian rakenteet osiin. Kuva: Don Arnold / Wireimage
Hannah Gadsbyn komedia ei ole kerännyt pelkästään ylistystä. Kuten Gadsby oli pelännytkin, Nanettea arvosteltiin sanomalla, ettei se ole stand upia vaan monologi. Näin sanoivat Gadsbyn mukaan vain miehet, ja se on hänen mielestään jälleen yksi esimerkki vallankäytöstä.
Toisaalta myös toinen avoimesti lesbo koomikko Ellen DeGeneres sanoi The New York Timesin haastattelussa, ettei Nanette ollut hänen mielestään stand upia vaan ”sooloshow”.
Toiset koomikot pahastuivat ilmeisesti myös siitä, kun Gadsby ilmoitti Nanettessa lopettavansa stand up -komedian alan toksisten tekijöiden ja käytäntöjen vuoksi. Sellaisten kuin Gadsbyn lapsuuden suosikki Bill Cosby, tai Louis C.K. , johon Gadsby pureutuu Douglasissa.
”Olen vieläkin pyörällä päästäni muiden koomikoiden silmittömän raivokkaista vaatimuksista, että minut canceloidaan komedian alalta, koska menin liian pitkälle kaikkien antiantivitsieni kanssa”, Gadsby kirjoittaa hämmentyneenä.
Heti seuraavassa kappaleessa hän julistaa uhmakkaasti olevansa stand up -performanssitaiteilija, koomikko Andy Kaufmanin sanoin ”laulava ja tanssiva esiintyjä”.
Kirjassaan Gadsby toisaalta sanoo myös osanneensa odottaa kritiikkiä tietyiltä tahoilta, jopa halunneensa sitä: ”Tiesin, että jos irvailisin valkoisille cis-heteromiehille, poistaisin yleisöstä pahimmat tähän ryhmään identifioituvat. Ja että jos irvailisin komedialle, pääsisin eroon kaikkein toksisimmista kollegoistani.”
Traumoja on käsitelty komediassa aina, mutta Gadsbyn tapa on jotain aivan uutta. Se ei miellytä kaikkia – ei edes Gadsbyn omassa yhteisössä.
Esimerkiksi kirjailija, ihmisoikeusaktivisti Yasmin Nair kritisoi Nanettea vahvoin sanankääntein Evergreen-julkaisuun kirjoittamassaan esseessä. Nairin mukaan Gadsby on huono stand up -koomikko, jonka suosio perustuu sille, että tämä herättää liberaalissa vasemmistossa valtavan määrän syyllisyyttä, eikä kukaan uskalla kritisoida Gadsbya kaikkien pelätessä homofoobikon leimaa.
”
”Jos irvailisin komedialle, pääsisin eroon kaikkein toksisimmista kollegoistani.”
”Nanette vakuuttaa katsojille, etenkin heteroille, että homot ja naiset voi ja pitää ymmärtää ja sisäistää ymmärtämällä meidät ensisijaisesti rikkinäisinä ja lyötyinä”, Nair kirjoittaa. Hänen mukaansa show’n suosio on peräisin yksinomaan heterokulttuurin tarpeesta nähdä toisenlaisten seksuaali- ja sukupuoli-identiteettien olevan peräisin ihmisparkojen kokemista traumoista, ja näin ollen Nanetten ainoastaan pönkittävän vallalla olevia normeja.
Nanette-show kuvattiin Sydneyn oopperatalossa. Kuva: Ben King / Netflix
Yksilökeskeisessä yhteiskunnassa keskitymme yhä vahvemmin siihen, kuka meistä on eniten yksilö: rehellisin, koskettavin, uskottavin. Tässä itsen rakennuksessa traumojen julkisesta käsittelystä on apua, ja erilaiset omaelämäkerralliset, kivusta ja surusta kertovat tarinat ovat tällä hetkellä hyvin suosittuja. Tänä vuonna henkilökohtaisia traumoja käsiteltiin laajasti muun muassa kotimaisessa kirjallisuudessa.
Ja jos emme jaa julkisesti omia kipujamme, keräännymme mieluusti toisten tuskan ääreen, oli se sitten true crimea tai stand up -komediaa.
Taika Dahlbom kirjoitti HS:ssa heinäkuussa 2018, että Nanetten katsojat eivät pelkästään naura Gadsbylle tai hänen kanssaan, vaan kokevat yhdessä voimakkaita tunteita. ”Eritoten häpeää, nöyryytystä ja haavoittuvuutta. Tunteita, joita emme mielellämme koe – emmekä etenkään jaa, vaikka kokisimmekin.”
Monella meistä on traumaattisia kokemuksia: väkivaltaa, hyväksikäyttöä, läheisen kuolema, parantumattomia sairauksia. Toisten traumojen äärellä saatammekin kääntää katseemme omiimme. Tässä on hyvätkin puolensa – mutta empatiaa se ei ole.
Kivuliaiden kokemusten käsittely julkisilla areenoilla ei tietenkään ole pelkkää brändikuvan kokoamista tai sosiaalipornon äärellä mässäilyä. Yksilöllisistä traumoista puhuminen voi olla hyvinkin voimakkaasti osa yhteiskunnallista keskustelua, osoittavat sekä Hannah Gadsbyn stand up -show’t että esimerkiksi Susanna Hastin hieno esikoisteos, HS:n kirjallisuuspalkinnon voittanut Ruumis/huoneet.
Laajempaan keskusteluun ja yhteiskunnallisten rakenteiden muutokseen kuitenkin tarvitaan keskittymistä toiseen. Tarvitaan juuri empatiaa.
Hannah Gadsby kuvailee Nanetten olevan ”stand up -katarsis, koe trauman muuntamisesta toiseen muotoon”. Koomikon tarkoituksena oli katsoa, pystyisikö hän luomaan yleisölleen yhteisen empatian kokemuksen.
Ja ehkä me empatian avulla opimme, että me kaikki olemme enemmän kuin traumamme.
Hannah Gadsby: Nanette – Kymmenen askelta. Muistelmat, tai jotain (Ten Steps to Nanette: A Memoir Situation). Suom. Hanna Sola. S&S.
Hannah Gadsby: Body of Work. Kulttuuritalo sunnuntaina 27. marraskuuta kello 19.30.
Lue lisää: Netflix-hitistään tunnettu koomikko Hannah Gadsby sai Kulttuuritalon yleisön ulvomaan renessanssin kuvilla, joissa miehet mietiskelivät tärkeinä toogissaan ja naiset odottelivat alasti
