HS-haastattelu | Vain yksi Bond-tunnareista tunnettu laulaja tuli mieleen, kun ihmisiä pyydettiin listaamaan mustia naislaulajia: Sonia Boyce tekee taidetta unohdetuista

Nopeasti – osaatko nimetä yhtään vaikutusvaltaista mustaa naiskuvataiteilijaa? Kuinka monta? Keitä he ovat?

Täytyy olla suhteellisen vihkiytynyt kuvataiteen maailmaan, että osaa luetella vaikka Amy Sheraldin, Lubaina Himidin ja Kara Walkerin. Tänä vuonna moni kuuli ensimmäistä kertaa Sonia Boycesta, brittitaiteilijasta, joka voitti Venetsian biennaalin pääpalkinnon, Kultaisen leijonan, parhaasta paviljongista.

Syyskuussa hän saapui muutamaksi päiväksi Helsinkiin luennoimaan Taideyliopiston opiskelijoille ja muille kiinnostuneille.

Hänen tarinansa kertoo siitä, miten oman tiensä voi löytää ja saada sillä pysymisestä tyydytystä, vaikka se ei olisi voittokulkua palkinnosta toiseen.

Kuten Boyce itsekin sanoo, hänen uransa ei ole kulkenut niitä tavallisimpia reittejä pitkin Venetsia-voittoon.

Boyce on elänyt viime vuosikymmenet verrattain hiljaista elämää Lontoossa, ei suihkinut ympäri maailmaa taidemessuilla ja megahittinäyttelyiden avajaisissa. (”En siis mitenkään vastustaisi, jos joku haluaisi tehdä teoksistani megahittinäyttelyn!” hän huomauttaa ja nauraa lämpimästi.) Hän on tehnyt omaa taidettaan ja opettanut. Tällä hetkellä hän ohjaa väitöskirjantekijöitä University of the Arts Londonissa.

”Siinä missä jotkut ajavat moottoritietä pitkin, minä olen ajellut kiemurtelevia maanteitä”, hän sanoo.

Siksi pelkästään valinta Britannian paviljongin taiteilijaksi oli šokki, saati sitten voitto.

”Jos olisit sanonut minulle viisi vuotta sitten että voitan Venetsiassa, olisit voinut kaataa minut kumoon höyhenellä”, hän muotoilee englanniksi – hän oli siis ällikällä lyöty.

Kun hän sai kuulla asiasta, hän itki tunnin ajan.

”Ei niin, että haluaisin jotenkin vähätellä työtäni”, hän sanoo. ”Mutta se on vähän kuin keittiössä tanssiminen – teet jotain ja nautit siitä, eikä sinuun kohdistu mitään odotuksia. En ollut osannut ajatella itseäni ollenkaan Venetsia-tyyppisenä taiteilijana. Se on niin vahvasti oma maailmansa.”

Kansainvälisen taidemaailman näkökulmasta voisi ajatella, että Boyce oli hetken kartalla 1980-luvulla, kun Tate-museo osti kokoelmiinsa hänen teoksiaan. Boyce oli silloin vain 25-vuotias ja kokoelman ensimmäinen musta nainen.

Siihen aikaan naiskehojen esittämisestä ja katsomisesta käytiin kiivasta keskustelua. Mustia naiskehoja oli ja on taiteessa vähän – ja silloinkin yleensä palvelijattaren tai prostituoidun rooleissa, Boyce kertoo. Hän halusi tuoda taiteeseen kuvia muunkinlaisista tavoista olla, ja käytti itseään mallina suurissa piirros- ja valokuva­kollaasi­teoksissa.

Hyvin pian sen jälkeen Boyce kuitenkin katosi näkyvistä, mihin on muutama syy:

Britannian taidekenttä muuttui 1980-luvun lopulla, kun Damien Hirstin ja Tracy Eminin kaltaiset Young British Artists -taiteilijat nousivat pinnalle, samoin kuin Charles Saatchin kaltaiset megakeräilijät. Taidemarkkinat räjähtivät kasvuun, ja poliittisempaa taidetta, Boyce mukaan lukien, ruvettiin pitämään epämuodikkaana.

Sen lisäksi Boyce vaihtoi tekemisen tapaa. Helposti ostettavien ja myytävien paperipohjaisten teosten sijaan hän kehitti oman sosiaalisen praktiikkansa, jossa hän jättäytyi sivuun ja nosti keskiöön muut.

”Ymmärsin, että voin tehdä asioita, jotka eivät nojaa vain minuun”, hän sanoo.

Jonkinlainen vedenjakaja oli varhainen videoteos, jossa Boyce halusi kuvata kaksosia. Hän oli kokematon ohjaaja, minkä myös kuvattavat tajusivat. He rupesivat temppuilemaan kameran edessä. Tuottaja katsoi Boycea huolissaan ja kuiskaili, että tätäkö sinä oikeasti haluat kuvata, hän muistelee. Boyce kuitenkin piti kaksosten toimintaa paljon kiinnostavampana kuin omaa alkuperäistä ideaansa. Siitä syntyi uusi työskentelemisen tapa: ”Mitä jos en ohjaakaan, vaan kutsun ihmiset leikkiin mukaan?”

Nykyään hänellä on tapana kutsua yhteen erilaisia taiteilijoita, muusikoita, tanssijoita ja muita ihmisiä osallistumaan käsikirjoittamattomiin tilanteisiin, joissa taiteilijakaan ei etukäteen tiedä, mikä on lopputulema. Hän rohkaisee muita tekemään asioita – puhumaan, laulamaan, liikkumaan, laittamaan päähänsä afroperuukin. Lopuksi tilanteessa kuvattu videomateriaali editoidaan teokseksi. Teokset ovat usein sävyltään optimistisia, hauskojakin.

”Sonia on aina tarkastellut yhtä yhteiskunnan suurista kysymyksistä”, muotoili Boycen Venetsiaan valinneen komitean jäsen Hammad Nasar. ”Miten me tulemme toimeen erilaisuuden kanssa?”

Boycen tunnetuimmat teokset käsittelevät näkymättömyyttä ja poispyyhkiytymistä. Venetsiassa voittanut teoskokonaisuus Feeling Her Way on kasvanut projektista, jossa hän on yli kahden vuosikymmenen ajan kerännyt tietoa unohdetuista brittilaulajattarista, joiden tausta on Afrikassa, Karibialla tai Aasiassa.

The Devotional Project -nimellä kulkenut hanke alkoi, kun Boyce teki Liverpoolissa yhteisötaideprojektia, jossa hän pyysi paikallisia naisia listaamaan mustia naislaulajia, joiden musiikin parissa he olivat kasvaneet. Ensimmäinen sessio oli vaivaannuttava. Kesti kymmenen minuuttia ennen kuin kukaan onnistui nimeämään ketään, ja sittenkin nimiä tuli vain yksi – Bond-tunnareistaan tunnettu soul-laulaja Shirley Bassey.

Kyse oli selvästi jonkinlaisesta kollektiivisesta, kulttuurisesta muistinmenetyksestä, sillä naisia vaikutti hävettävän nimien vähyys, ja lopulta, kun naiset kyselivät myös perheeltä ja ystäviltä, nimiä kertyi 46. Tällainen muistinmenetys kiinnosti Boycea, ja hän jatkoi projektin työstämistä itsekseen. Nimiä oli jossain vaiheessa 300. Tällä hetkellä hän ei edes tiedä tarkkaa lukua. Materiaalia vain kerääntyy. Usein, kun Boyce on jossain puhumassa, ihmiset tuovat hänelle muovikasseja täynnä levyjä, valokuvia ja muuta naislaulaja-aiheista memorabiliaa.

Se sopii Boycelle. ”Olen melkein pakkomielteinen arkistoija ja haalija”, hän sanoo. "Voisin hyvin olla niissä tosi-tv-ohjelmissa, joissa yritetään auttaa hamstraajia.”

Hän on kertonut haastatteluissa joutuneensa vuokraamaan Venetsian-projektin valmistelua varten toisen työhuoneen, koska hänen oma studionsa on niin täynnä laatikoita ja kirjoja.

Venetsiassa Sonia Boyce muistaa seisoneensa avajaisissa paviljongin edustalla ja katselleensa yleisöä, jonka joukossa oli monta meritoitunutta mustaa brittinaistaiteilijaa, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla salamavalojen paisteessa. ”Olin, että sinun ja sinun ja sinun pitäisi olla täällä.”

Venetsian-matka oli yhtä hullunmyllyä. Sen jälkeen iski pieni Venetsian-jälkeinen masennus, hän myöntää. Ensin hän sairastui kahdeksi viikoksi. Euforia teki tilaa epäilyksille – vähän kuin olisi julkaissut debyyttialbuminsa ja sitten miettii, osaako enää koskaan kirjoittaa hittibiisiä.

Sitten hän palasi varovasti työhuoneelleen. Se helpotti. ”Että kyllähän minä tämän paikan tunnen, ok, siivoillaan vähän, siirretään laatikoita pois tieltä, ripustetaan jotain seinälle, oi, katsopa tuota väriä, unohdin tuon, sehän näyttää hyvältä, ehkä minä osaankin tämän jutun.”

”Niin upeaa kun olikin olla Venetsiassa, itse asiassa rakastan arkista työskentelyä ja niitä keskusteluja, joita käyn siitä omassa päässäni ja muiden ihmisten kanssa.”

Boyce kertoo olevansa koukussa taidekoulujen energiaan, onhan hän viettänyt niissä 40 vuotta elämästään. Hän sanoo sen energian ja kuhinan pitävän elossa ihmisen uteliaisuutta.

Helsingissä Boyce luennoi Kuvataideakatemian opiskelijoille. Minkä ajatuksen hän haluaa opiskelijoille välittää?

”Olen viime aikoina puhunut paljon sukujuurista”, Boyce sanoo. ”Ja siitä, mitä tapahtuu, kun näet jotain jonkun muun työssä, joka innoittaa sinua katsomaan omaa työtäsi uudella tavalla.”

Hän puhuu hiljaisesta dialogista, jota käydään sekä aikalaisten että eri sukupolvien välillä.

”Minulle se on taiteen moottorin öljyä. Minusta on tärkeää sanoa, etten olisi voinut tehdä mitä tein, jos en olisi nähnyt tätä tai tuota teosta.”

Usein erityisesti nuoret taiteilijat kokevat painetta tehdä jotain aivan ennennäkemätöntä. Siitä on vain haittaa, Boyce sanoo.

”Mitä me teemme tulee meidän ajastamme ja siitä, mitä on tehty ennen meitä.”

Hänen oman uransa kannalta olennaisia kokemuksia ovat olleet tutustuminen feministisen taiteen historiaan, sekä Wolverhamptonissa järjestetty konferenssi, joka avasi Boycelle mustan brittitaiteen historian, josta hän ei ollut tiennyt juuri mitään.

Sittemmin hänelle ovat olleet tärkeitä niin Frida Kahlo, brasilialaistaiteilija Lygia Clark kuin Andy Warholkin. Äkkiseltään brittipaviljongin mosaiikkitapeteista ei ehkä osaisi sitä päätellä, mutta Boyce ihailee myös brittiläistä arts and crafts -gurua William Morrisia, jonka tapeteissa on oma toismaailmallinen tunnelmansa ja erikoinen geometria, josta on vaikeaa päätellä, miten kuvio toistuu.

On tärkeää pitää yllä yhteyttä menneeseen ja nykyaikaan loikatakseen työssään tulevaisuuteen, Boyce pohtii.

”Tämä on outoa hommaa mitä me teemme. Ei sille ole oikein mitään järkisyitä, mutta se ei lakkaa kiehtomasta.”