Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

HS Ympäristö | He luulivat rikastuvansa – Tiettömien taipaleiden taakse syntyi kullankaivajien yhteisö, josta muistuttavat enää ruostuneet koneet

Kulta-aarretta etsineiden kaivinkoneiden on nyt tasoiteltava tunturimaisemat ennalleen, jotta luonto pääsee peittämään sorakentät. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Ammattimaisen kullankaivun lopettaminen jätti arpia sekä sieluun että kansallispuistoon.

Vuonna 1919 Hannu Mattus löysi kultaa Lemmenjoen sivupuroilta Inarista. Sumun takia hän ei enää löytänyt paikkaa uudelleen. Seuraavana vuonna hän kuoli, kun espanjantauti niitti kymmeneksen Inarin väestöstä.

Sata vuotta myöhemmin, kesäkuun 2020 viimeisenä päivänä, Mattuksen tyttärentytär Sirkka Merenluoto vaskasi kultaa suru silmissään viimeisen kerran. Taas oli sumuista: espanjantaudin sijaan maailmaa ravisteli koronavirus.

Nyt Merenluoto, 74, keittää vieraille kahvia pienessä kämpässä Puskuojan varressa, muutama kilometri Lemmenjoesta luoteeseen. Hänen miehensä Kari Merenluoto, 77, esittelee perustuslaista otettua kopiota, johon hän on alleviivannut oikeusturvaa käsitteleviä kohtia.

”Meiltä vietiin koti, ammatti ja omaisuus”, Kari Merenluoto sanoo.

Tämä on tarina siitä, kuinka luonto ottaa takaisin ihmisen esiin kaivamat aarteet. Tunturien kylkiin jää joitakin arpia, mutta niitä on jäänyt myös ihmisiin.

Kari ja Sirkka Merenluoto kämpässään Puskuojan varrella Lemmenjoen kansallispuistossa. He ovat kuvanneet kultavaltauksensa vaiheita ja teettäneet kuvista kalenterin. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Merenluotojen kämpän ympärillä, Martin Iiskon palo -nimisen tunturin eteläpuolella, avaran maiseman rikkoo erikoinen näky.

Keskellä pohjoisen luontoa seisoo kaivinkone ja toinenkin. On peltihallia ja pressuhallia, mustia muoviputkia, lukematon määrä tynnyreitä, kivillä täytettyjä suola­kurkku­purkkeja ja kaikenlaista enemmän tai vähemmän ruostunutta rompetta.

Niiden ei pitäisi seistä keskellä kansallispuistoa.

Kaivinkoneilla tehtävä kullankaivu määrättiin loppumaan Lemmenjoen kansallispuistossa keskiviikkona 1. heinäkuuta 2020. Sen jälkeen oli vielä kaksi vuotta aikaa siistiä jäljet eli täyttää kaivannot ja tasoittaa maakasat sekä kuljettaa kaivukalusto pois kansallispuiston sydämestä.

Silti koneita seisoo syysauringossa useiden tunturipurojen varsilla Lemmenjoesta luoteeseen.

Kalustoa on jäänyt tunturiin, vaikka maisemoinnin määräaika on jo umpeutunut. Nämä koneet odottavat poisvientiä lähellä Korhosenojaa Martin Iiskon palosta pohjoiseen. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Lähes 11 000 vuotta sitten Lemmenjoen jokikanjoni vapautui jäätiköiden alta.

Ensin kaksi kilometriä paksun jäämassan alta olivat paljastuneet korkeimmat huiput, kuten Joenkielinen ja Maarestatunturit. Sitten paljastuivat Jäkäläpää ja matalammat vaarat ja lopulta tunturit halkaiseva jokiuoma.

Jäätikkövirrat järjestelivät uudelleen soraa, moreenia ja seassa olevaa irtokultaa, joka oli rapautunut kallioperästä miljoonia vuosia aikaisemmin.

Paljastuneelle maalle ilmestyivät ensin sammalet, jäkälät ja varvut. Koivua seurasi mänty. Lounaasta Norjan rannikkoa pitkin saapui tunturipeura, ja saaliin perässä tuli myös ihminen.

Joki ja tunturit puroineen saivat pitkään olla rauhassa. 1800-luvun alussa niillä liikkuivat lähinnä saamelaiset kalastus- ja metsästys­aikeissa. Inarin väkiluku oli tuolloin alle 500.

1800-luvun loppupuolelle tultaessa alueella alkoi liikkua kullanetsijöitä. Myös 1900-luvun alussa kymmenet muut, kuten Sirkka Merenluodon isoisä, yrittivät löytää kulta-aarretta, mutta se ei johtanut mihinkään.

Käännekohta oli vuosi 1945. Silloin kolme saamelaisveljestä löysi Lemmenjoen sivujoelta Morgamojalta kolmen gramman kultahipun. Tieto kullasta upposi otolliseen maaperään, kun sodasta selvinneet miehet hakivat paikkaansa ja toimeentuloa. Lemmenjoelle alkoi todellinen kultaryntäys.

Helppoa rikastuminen ei ollut. Pelkkä perille pääsy vaati ponnisteluja. Ensin oli kuljettava vesireittejä 70 kilometrin matka Lemmenjoen Kultasatamaan. Sieltä matka jatkui omalle valtaukselle kilometrien jalkapatikalla kaikkine kantamuksineen. Esimerkiksi helsinkiläisellä Kullervo Korhosella oli omien sanojensa mukaan 500 kiloa tavaraa.

Pitkän matkan vuoksi valtauksella asuttiin kuukausia. Jotkut jäivät tunturiin myös talven yli ja söivät säilykkeitä ja kuivamuonaa.

Päivät täyttyivät raskaasta lapiotyöstä. Osaa vei viina, ja riitojakin syntyi. Jos jotain sattui, yhteyttä kirkonkylään ei niin vain saatu.

Maisemointi Korhosenojan varressa on tehty, ja kasvillisuuskin on alkanut palata. Kalusto odottaa talvea ja kuljetusta pois hankia pitkin. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Kaivinkoneilla työ olisi tietysti sujunut nopeammin, ja koneella olisi saanut käsiteltyä isompia alueita eli löytänyt enemmän kultaa. Mutta ensimmäisen kaivinkoneen tuominen kultakentille vain viivästytti ammattimaisen kaivun alkua.

Kullervo Korhonen toi kaivinkoneen Lemmenjoen kultamaille vuonna 1951. Hän tarvitsi 1 500 poroa tallaamaan kovat kulku-urat kymmenien kilometrien matkalle Paatarijärveltä Jäkälä-äytsin kuruun.

Heti ensimmäisenä kesänä kultaa nousi kahdeksan kiloa. Se ei riittänyt, sillä koneesta oli velkaa ja korot ja työmiesten palkat juoksivat. Kahden kesän jälkeen Korhonen pakeni velkojaan Ruotsiin.

Korhosen kohtalo oli sellainen, ettei kukaan rohjennut kokeilla konekaivua pariin vuosikymmeneen. Vasta 1970-luvun puolivälissä Risto Mäläskä uskalsi tuoda seuraavan koneen Lemmenjoelle.

Tässä välissä Lemmenjoelle oli ehditty perustaa kansallispuisto.

Samoihin aikoihin, kun Mäläskä opetteli konekaivajan hommiin, Kari Merenluoto rakensi omakotitaloa. Merenluoto oli metallialan yrittäjänä, ja talo oli jatkuvasti pantattuna yritysten vakuutena.

Merenluoto alkoi ajatella, että kulta voisi olla omaa kotia parempi rahoituslähde. Vuonna 1980 hänellä oli oma valtaus Lemmenjoella.

Muutamassa vuodessa Merenluoto tajusi, ettei lapiokaivu ole kannattavaa. Parhaana kesänä hän sai kultaa vaivaiset 90 grammaa. Se vastasi ehkä yhden kuukauden palkkatuloja.

”Onneksi Sirkka oli pankissa töissä ja elätti perheen”, Merenluoto sanoo.

Kun vastaan tuli halpa traktorikaivuri, Merenluoto osti sen.

Vuonna 1989 hän osti tehokkaamman kaivinkoneen. Vuodesta tuli hänen parhaansa. Yhdessä pariskunta kaivoi kultaa 10,7 kiloa. Silloisella kullan hinnalla ja nykyrahaksi muutettuna se olisi noin 170 000 euroa. Toisaalta se olisi tuolloin riittänyt yhden kaivinkoneen ostamiseen.

Seuraavana vuonna Sirkka jättäytyi pois pankista. Ei hän kaivurin hyttiin kiivennyt mutta hoiti vaskauksen ja yrityksen kirjanpidonkin. Ja muonituksen.

Se vaati suunnittelua, sillä lähimpään ruokakauppaan oli 70 kilometriä, josta vain viimeisen pätkän pääsi autotietä.

”Rieskaa olen paistanut muurikassa, ja hiivaleipäkin on onnistunut kahden vaskoolin välissä paistamalla.”

Kai Rantasella, 53, on neljä työtä, jotta hän saa riittävän elannon perheelleen. Pisimpään hän on kaivanut kultaa. Paras tienesti tulee porojen teurastamisesta, vakain tulo puolestaan Lapin kullankaivajain liiton toiminnanjohtajan palkkiosta. Neljäs palkkatyö on kullankaivajien lehden päätoimittajuus. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Vuoden 1988 kesällä 19-vuotias kotkalainen Kai Rantanen oli liftaamassa töihin Norjan kalatehtaille.

Inarin kohdalla alkoi sataa. Seisoskelu tien poskessa risoissa farkuissa ei houkutellut, joten Rantanen livahti pitämään sadetta Inarin hopea -nimiseen liikkeeseen. Liikkeessä oli nähtävillä kultahippuja.

Rantanen vaikuttui. Ovatpa mahtavia! Ja miten uskomatonta, että Suomessa kaivettiin kultaa! Ei hän ollut tiennyt.

Omistaja kertoi, että hiput ovat Lemmenjoelta. Missä se on, Rantanen ihmetteli. Hän yllättyi, kun kauppias alkoi selittää, mistä risteyksestä kääntyä mihinkin.

Ja niin Rantanen nosti taas peukalon pystyyn mutta ottikin nyt suunnan kultamaille. Armeija oli vielä käymättä, eikä hän välttämättä olisi osannut lukea karttaa, jos hänellä olisi sellainen ollut. Jonkun kittiläläisen kätilön perässä hän kulki tunturissa perille.

Ja sille tielle hän jäi.

Kai Rantanen on kaivanut lapiolla yli 30 vuotta. Kuva on hänen valtaukseltaan Palmrootinojalta Jäkäläpään alarinteiltä. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Rantanen on kaivanut yli 30 vuotta käsivoimin.

”Täällä on mennyt nuoruus, kolmisen­kymmentä lapiota ja viisi suhteellisen vakavaa ihmissuhdetta”, Rantanen summaa seisoessaan valtauksellaan Palmrootinojalla Jäkäläpään rinteillä.

On Rantanen rikastumisestakin haaveillut, mutta kullassa on kyse paljon muusta.

”On uskomatonta kaivaa tuolta soraa ja löytää sen joukosta kultaa. Etenkin kun on Kotkan tehtaan varjosta kotoisin, tuntuu omituiselta, että tällaista voi olla Suomessa”, Rantanen kertoo.

”Käsittelemätön hippu itsessään on uskomattoman hieno. Se on maannut tuolla vuosimiljoonia ilman ihmiskäden kosketusta. Se todella tekee vaikutuksen, kun sellaisen löytää, edelleen. Sen fiiliksen kun pystyisi tuotteistamaan. Ei silloin mieti rahanarvoa – kyseessä on esteettinen elämys.”

Merenluotojen koneet eivät enää etsi kulta-aaretta, vaan nyt ne maisemoivat aikaisempien vuosien kaivantoja. Täksi kaudeksi Merenluodot ostivat noin 10 000 eurolla polttoainetta ja maisemoivat niin pitkälle syksyyn kuin polttoainetta riittää. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Kai Rantasen aloittaessa kullan jahtaamisen ajat olivat jo muuttumassa.

Huoli ympäristöstä kasvoi yhä enemmän. Konekaivu muutti maisemaa, mikä näkyi paljakkamaastossa kauan. Kaivualueella purouomien kulku muuttui ja kasvillisuus hävisi. Myös vesistövaikutuksia pelättiin.

Jo aikaisemmin Inarin kunnassa oli epäilty, että kultavaltauksia käytettiin verukkeena kesämökkitonttien hankkimiseen kansallispuistosta. Jossain vaiheessa Metsähallitus laski puiston alueelta sata kullankaivajien kämppää, varastoja ja saunoja.

Koneellista kullankaivua yritettiin kieltää 1980- ja 1990-lukujen taitteessa sekä Lemmenjoen kansallispuiston runkosuunnitelmassa että Lemmenjoen kansallispuistoa koskevassa asetuksessa.

Kullankaivajat eivät kieltoja nielleet. Seurasi kymmeniä oikeustaisteluja, joissa vastakkain olivat kaivajat sekä Metsähallitus tai ympäristöviranomaiset.

Konekaivu sai jatkua.

Seuraavana keinoksi otettiin kaivoslaki. Kansanedustajat muuttivat lakia vuonna 2011 niin, että kullanhuuhdonnan kaivosoikeudet raukesivat yhdeksän vuoden kuluttua eli kesällä 2020. Sen jälkeen kaivajilla oli kaksi vuotta aikaa maisemoida valtauksensa.

40 vuoden vääntämisen jälkeen koneellinen kullankaivu on nyt loppunut Lemmenjoen kansallispuistossa. Jälkiä jättämättä se ei kuitenkaan käynyt.

Tämä maisemointi on tehty hyväksytysti kuutisen vuotta sitten. Karulla maalla kasvillisuus palaa hitaasti. Kuva Palmrootinojan varrelta. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Sora hohtaa vaaleana arpena maisemassa, puron molemmin puolin. Konekaivu on Palmrootinojan varressa lopetettu vuosia sitten ja maisemointi tehty 6–7 vuotta sitten. Tässä ajassa kaivualue ei ole sulautunut maastoon.

HS on tuonut kultamaille Turvallisuus- ja kemikaaliviraston (Tukes) ylitarkastajan Pasi Molkoselän Rovaniemeltä. Hän tarkastaa työkseen kullankaivualueita ja arvioi nyt näkyä Jäkäläpään alapuolella.

”Maat on muotoiltu hyvin ympäristöön sopivaksi”, Molkoselkä sanoo.

Tämä riittää viranomaiselle. Kasvillisuuden saa hoitaa luonto. Tällä paikalla se vie aikaa, sillä eloperäistä maa-ainesta on hyvin vähän. Näkyvissä on kellanruskeaa hiekkaa, soraa, moreenia. Muutamat pioneerilajit ovat kuitenkin jo juurtuneet. Siellä täällä näkyy jokin sara, heinä tai kanervaa, jossain yksittäinen puolukanvarpukin.

Milloin luonto pääsee niskan päälle niin, ettei kullankaivun jälkiä enää erota?

”Ei taida minun elinikäni riittää siihen”, Molkoselkä, 47, sanoo.

Valtaukset sijaitsevat alueella, joka on kaksi prosenttia Lemmenjoen kansallispuiston pinta-alasta. Itse valtausten ala on arviolta pari promillea kansallispuiston alueesta.

Tukesin ylitarkastaja Pasi Molkoselkä näkee Merenluotojen valtauksella vielä tasaamattomia maakasoja. Normaalilla tarkastuksellaan Lemmenjoella Molkoselkä viettää maastossa kolme päivää ja tulee kävelleeksi 75–100 kilometriä, joista osa menee painavan rinkan ja osa päivärepun kanssa. Jos lapsille haluaa toivottaa hyvää yötä, on kiivettävä tunturin laelle kännykkäverkon ulottuville. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Eureka oli kullankaivajien kapina Etelä-Australiassa 1800-luvulla ja antoi nimensä myös sinivalkoiselle lipulle. Sama kapinalippu koristaa Merenluotojen kämppää Puskuojan varressa. Kari Merenluoto kutsuu Metsähallitusta ”miehittäjäfirmaksi”, tosin naureskellen. Kuvassa Merenluoto juttelee kämpän kuistilla Tukesin Pasi Molkoselän kanssa. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Tukes teki varsinaiset tarkastuskäynnit Lemmenjoelle elokuun lopussa. Paristakymmenestä kaivospiiristä kolme reputti tarkastuksen: maisemointityöt olivat määräajan umpeutumisesta huolimatta kesken.

Vielä useammalla oli vielä koneita ja muuta tavaraa valtauksella, vaikka nekin olisi pitänyt siirtää pois.

Tukes antaa lisäaikaa maisemoinnille vuoden loppuun. Sen jälkeen on luvassa uudet tarkastukset.

Merenluodot kuuluvat reputtaneisiin. Suurin osa laajoista kentistä on tasoitettu, mutta vielä maakasoja seisoo valtauksella. Hommaa on jäljellä ehkä kuukauden verran.

Maisemointityöt jäivät kesken, koska ensin heiltä hajosi yksi kone, sitten toinen. Varaosan saaminen tunturiin kesti neljä viikkoa. Sen ajat työt seisoivat.

Maisemointi ei Merenluotoja harmita. Sen sijaan konekaivun kieltäminen kirvelee edelleen, vaikka ajatukseen on saanut totutella yli kymmenen vuotta.

Kari Merenluoto suunnittelee valittavansa eri oikeusasteet läpi.

”Kaivaminen on loppu, mutta nyt onkin kyse enää korvauksista. Tänne jää miljoonan euron edestä kultaa. Siitä kannattaa jo vääntää”, Merenluoto viittaa valtaukseensa.

43-vuotias Kari Merenluoto kaivoi vuonna 1988 Miessijoella, noin viiden kilometrin päässä Puskuojan valtauksesta. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Lemmenjoen monella valtauksella kullankaivu on kesälomaharrastus, mutta Merenluotojen mukaan se on ollut heille ammatti ja elanto 1980-luvulta asti. Perheyrityksessä ovat auttaneet lomillaan myös lapset.

Asiakastiedon mukaan nyt viimeisinä toimintavuosina liikevaihto on ollut 70 000–100 000 euroa ja liikevoitto on vaihdellut muutamista tuhansista lähes 20 000 euroon.

Merenluotojen löytämiä isomushippuja Sirkan kämmenellä. Hippujen nimet ovat Fossiili (fossiilimaisia piirteitä), Bubo Bubo (huuhkajan muotoinen) ja Unikeko 45. Kuva on otettu vuonna 2018. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Vuonna 1988 Kari Merenluoto siirsi kirjansa toiselle valtauksista. Nyt he kutsuvat kodiksi pientä kämppäänsä, josta jykevät kerros­sängyt vievät lähes puolet lattiatilasta.

Ulos on laitettu pikkuruiset perunamaat. Kämpän kulmalle on 30 vuotta sitten siirretty oma kotikuusi, joka seisoo pieni muistolaatta seuranaan mäntyvyöhykkeen reunassa.

Ammatin, omaisuuden ja kodin lisäksi Merenluodot kokevat menettävänsä jotain muutakin arvokasta: yhteisön.

”Yhtenä vuonna naapuri osti meille polttoaineet, kun itsellä ei ollut rahaa”, Kari Merenluoto kertoo.

”Jos joku täällä löytää kultaa, se ei ole keltään muulta pois, kun jokaisella on oma tarkka valtauksensa. Päinvastoin. Monia iloisia juhlia täällä on vietetty”, Sirkka Merenluoto jatkaa.

Myös Pekka Itkosen (vas.) valtauksella on maisemointi kesken. Syynä ovat konerikot. Itkonen ja Lapin kullankaivajain liiton toiminnanjohtaja Kai Rantanen seisovat tässä kii­vaimpien kulta-aikojen keskuksessa eli Pellisen kämpän pihapiirissä. Enää kämppää ei ole, vaan sen tilalla on Metsähallituksen autio- ja varaustupa Morgamojan Kultala. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Sivukirjasto Martin Iiskon palon päällä on tehty tunturilentokentän entiseen huoltorakennukseen. Pääkirjasto sijaitsee Jäkäläpään laella. Molemmat kirjastot palvelevat sekä kullankaivajia että retkeilijöitä. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Elämä kaukana kaikesta ei tietenkään ollut pelkkää työtä. Kultamailla rakastuttiin, saatiin lapsia ja kuoltiin. Vihkimistä varten tunturiin kuljetettiin pappi, ja kastejuhlassa vauvan päätä valeltiin tietysti vaskoolista.

Välttämättä edes kuolema ei erottanut yhteisöstä. Osa kullankaivajista on halunnut tulla myös haudatuksi yhteiseen paikkaan. Inarin hautausmaan yhtä kohtaa kutsutaan Pyrkyrien palstaksi, ja sinne on haudattu kymmeniä kullankaivajia.

Vilkkaimpina kultavuosina Morgamojalla Pellisen kämpän pihapiirissä oli pieni kauppa, parturi ja kullanvaihtopiste.

Kullankaivajat perustivat itselleen liiton, joka järjesti esimerkiksi tarvikkeiden yhteis­kuljetuksia poroilla vedettynä. Se säästi yksittäisten kaivajien kustannuksia.

Kullankaivajien mönkijäura toimii nykyään myös retkeilyreittinä. Kultareitin opasteena ovat oranssit merkit puissa. Kuva ”Hengenahistuksenmäestä”, joka lähtee nousemaan Kultasatamasta. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Inarin hautausmaalla kullankaivajien hautausalueen merkkinä on keloristi, jota koristaa vaskooli. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Myöhemmin kultamailla oli peräti kaksi tunturilentokenttää, joiden avulla ihmiset, tavarat ja posti saatiin kulkemaan nopeammin ja säännöllisesti.

Nyt kaikkea tätä elämää on vaikea kuvitella, kun suurin osa purojen varsilla seisovista kämpistä on hiljaisia ja tyhjillään. Maastossa liikkuu vain muutama rinkkaselkäinen retkeilijä. Porojen ja lentokoneiden sijaan valtauksille kuljetaan mönkijöillä, joiden tekemät urat erottuvat maastosta selvästi.

Kultaelämän keskuksen, Pellisen kämpän, paikalla on retkeilijöitä palveleva Morgamojan Kultala -niminen vuokra- ja autiotupa.

Sitä kautta kulkivat myös Tuomas Peltonen, 41, ja Lotta Oksanen, 34, syyskuisella ruskavaelluksellaan. He tiesivät, etteivät olisi missään erämaassa, mutta silti mönkijöiden pöristely ohi tuli yllätyksenä. ”Se ei kyllä ollut kovin kivaa.”

Monet konekaivusta luopumaan joutuneet ovat hakeneet valtaukselleen lapiolupaa.

”Se saattaa olla osin surutyötä, ei haluta kerralla luopua tästä kaikesta”, Tukesin ylitarkastaja Molkoselkä arvelee.

Tasatuille kultakaivannoille hiipivät jo hiljakseen heinät, sarat ja kanervat. Luonto peittää kulta-aarteen takaisin maan sisään.

Ihmisen jäljet näkyvät vielä luonnossa Puskuojan tienoilla Merenluotojen valtauksella. Kuva:  Jukka Gröndahl / HS

Jutussa mainittujen haastateltavien lisäksi lähteenä on käytetty seuraavia kirjoja:

Seppo Konttinen: Kultakiima – Kullankaivaja Risto Mäläskän tarina, Liisa Kajala: Lemmenjoki – Suomen suurin kansallispuisto, Pepe Forsberg ja Mikko Sorsa: Kansallispuistot tutuiksi – Pohjois-Suomi, Vesa Luhta ja Martti Rikkonen: Lumottu Inarin Lappi, Arvo Ruonaniemi: Lemmenjoen kultamuistot ja Geologi 6/2018 sekä Yle Radio 1:n ohjelma ”Kun Kultakorhonen sai konekiiman” (1981).

Lue lisää: Lemmenjoella saattaa juuri nyt olla Suomen upein ruska – kuvat näyttävät väriloiston maagiset ensihetket