Koko 2000-luvun Venäjä on lyönyt kiilaa Euroopan maiden välille uhkaamalla toisia kaasutoimitusten katkeamisella ja tarjoamalla toisille halpaa kaasua.
Venäjä on käyttänyt kaasukeppiä esimerkiksi Ukrainaa vastaan. Kuvassa mielenosoittajia Kiovassa vastustamassa Venäjän suunnitelmaa nostaa kaasunhintaa joulukuussa 2005. Vuonna 2006 kaasutoimitukset Ukrainaan katkesivat. Kuva: Ivan Tsernitskin / REUTERS
Jarno Hartikainen HS
Alkuhämmennyksen jälkeen Euroopassa vahvistuu tulkinta, jonka mukaan Itämeren kaasuputkien vuotojen syy on sabotaasi.
Yksikään maa ei ole vielä nimennyt syyllistä tai edes epäiltyä, mutta julkisuudessa epäilyt kohdistuvat vahvasti Venäjään.
Jos osoittautuu, että Venäjä oli sabotaasin takana, tarkoittaisi se maalta aivan uudenlaisen keinovalikoiman käyttöönottoa, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Mikael Wigell.
”Jos on niin, että Venäjä on itse sabotoinut putkia, se on uusi keino. Tällaista ei ole nähty aiemmin”, Wigell sanoo.
Tahallisen vaurioittamisen puolesta puhuu se, että vuotokohtia on kolme ja ne sijaitsevat 75 kilometrin päässä toisistaan. Meren pohjaan lasketut betonipinnoitteiset teräsputket ovat myös lujia rakenteita, joiden rikkomiseen tarvitaan paljon voimaa. Ruotsin ja Saksan viranomaiset ovat kertoneet, että putkilinjojen läheisyydessä havaittiin räjähdyksiä ennen vuotojen alkamista.
Wigellin mukaan putkien sabotoinnin tarkoitus voisi olla EU:n pakoterintaman hajottaminen ja Ukrainan tuen horjuttaminen.
”Venäjä signaloi Euroopalle, että sillä kyky aiheuttaa merkittävää vahinkoa. Pohjanmerellä on paljon putkistoa ja datakaapeleita, ja Venäjä signaloi, että nämä ovat vaarassa.”
”
Erityisen hyviä diilejä oli tarjolla Saksalle, jonka Venäjä halusi sitoa kylkeensä.
Energiainfrastruktuuriin iskeminen olisi poikkeuksellinen toimi, mutta Venäjällä on pitkä perinne energian käyttämisessä vaikuttamiskeinona. Tähän saakka keinot vain ovat olleet pehmeämpiä. Wigell puhuu geoekonomisesta vaikuttamisesta, jossa strategiset intressit verhotaan bisnesintressien kaapuun.
Vaikuttamiskeinot voi jakaa keppiin ja porkkanaan.
Keppi tarkoittaa esimerkiksi kaasutoimitusten rajoittamista. Tätä keinoa Venäjä on käyttänyt läpi 2000-luvun. Kaasutoimitukset Ukrainaan katkesivat 2006, 2009 ja 2014. Muodollisesti kaasukiistoissa on aina ollut kyse kaasun hinnasta tai Ukrainan kaasuveloista, mutta tutkijat näkevät kiistoilla poliittisen taustan.
Vuoden 2006 kaasutoimitusten katkaisuun johtanut kiista alkoi pian sen jälkeen, kun Ukraina vuoden 2004 oranssissa vallankumouksessa sai länsimielisen hallituksen.
Kaasutoimitusten katkaisusta ei ole kärsinyt yksin Ukraina, sillä merkittävä osa venäläisestä maakaasusta virtaa Eurooppaan Ukrainan läpi kulkevissa putkissa.
Tammikuussa 2009 useat Itä-Euroopan maat olivat ongelmissa, kun Venäjä katkaisi kaikki toimitukset Ukrainan läpi. Esimerkiksi Bulgariassa tuhannet kotitaloudet jäivät ilman lämmitystä keskellä poikkeuksellista pakkasjaksoa.
Silti vielä tänäkin vuonna Euroopassa toisteltiin, kuinka Gazprom on luotettava kaasun toimittaja. Kuinka se on mahdollista?
”Sen ymmärtämiseksi täytyy nimenomaan ymmärtää sitä porkkanaa”, Wigell sanoo.
Porkkana tarkoittaa halpaa kaasua ja houkuttelevia energia-alan sopimuksia valikoiduille maille ja yhtiöille.
”Venäjä hyvin tietoisesti sitoi itseensä joitakin eurooppalaisia yhtiötä. Yhtiöt ovat puolestaan kovia lobbareita. Niillä oli kova taloudellinen intressi luoda kuvaa, että tässä on kyse hyvästä bisneksestä eikä tähän liity mitään strategista.”
Erityisen hyviä diilejä oli tarjolla Saksalle, jonka Venäjä halusi sitoa kylkeensä.
Nimenomaan energia-aseen porkkanapuoleen Euroopassa havahduttiin hitaasti, oikeastaan vasta Krimin miehityksen jälkeen, Wigell kuvaa.
Tätä havahtumista kuvaa hyvin se, kuinka eri tavalla EU:ssa suhtauduttiin Itämeren ensimmäiseen ja toiseen kaasuputkihankkeeseen. Nord Stream 1:n valmistelu lähti toden teolla käyntiin vuonna 2006 ja rakentaminen vuonna 2010, eikä hanke kohdannut Euroopassa merkittävää vastarintaa.
Toisin oli Nord Stream 2:n kohdalla.
Hanke lähti liikkeelle syksyllä 2015, vain vuosi Krimin valtauksen jälkeen, ja uuden putkihankkeen nähtiin syövän Venäjän-vastaisten pakotteiden tehoa. Kriitikot katsoivat myös, että Venäjä halusi eristää Ukrainan vähentämällä sen merkitystä kaasun kauttakulkumaana ja viedä kaasua suoraan Saksaan.
Itä-Euroopan maat ja Euroopan komissio suhtautuivat hankkeeseen hyvin kriittisesti.
Saksa ja eurooppalaiset yhtiöt puolustivat putkihanketta liiketaloudellisin argumentein aina Ukrainan suursodan syttymiseen saakka.
Wigell pitää erikoisena sitä, kuinka kauan Euroopassa kesti nähdä Venäjän energiatoimitusten luonne.
”Se on kumma juttu, sillä Venäjän omissa strategioissa ja doktriineissa puhutaan hyvin vahvasti, miten energia on heille strateginen väline. Ei se ole ollut kovin verhottua.”
Hekin, jotka vuosia ohittivat tutkijoiden ja joidenkin poliitikkojen varoitukset, ovat nyt kokeneet herätyksen.
Saksa, jolle Venäjä on tähän saakka tarjoillut energia-aseensa porkkanapuolta, sai osansa kepistä, kun Gazprom kesäkuussa ryhtyi rajoittamaan kaasun virtaa Nord Stream 1:ssä.
Se ajoi nopeasti konkurssin partaalle saksalaisen Uniperin, venäläisen kaasun suuren ostajan ja Nord Stream 2:n keskeisen rahoittajan. Lopulta jopa Uniperin toimitusjohtaja Klaus-Dieter Maubach irtisanoutui vanhasta uskostaan:
”Venäjä ei ole luotettava toimittaja. Päin vastoin Venäjä tietoisesti käyttää kaasutoimituksia haastaakseen lännen yhtenäisyyttä.”
Doktriinin kuolinpäiväksi merkattakoon Maubachin tiedotustilaisuuden ajankohta, elokuun 17. päivä 2022. Runsasta kuukautta myöhemmin Itämeren pohjassa makaa kaksi repeytynyttä putkilinjaa muistomerkkinä suhteelle, joka ei kenties koskaan korjaudu.
