Katariinan, 23, paras ystävä kuoli huumeisiin, vaikka heidän piti vain bilettää – "Ikinä ei voi tietää, mitä sinulle myydään"

Katariina Moilasen, 23, paras ystävä kuoli huumeisiin. Hän itsekin olisi voinut päätyä luvuksi rumiin tilastoihin, mutta yksi ystävällinen ele antoi voimaa taistella riippuvuutta vastaan. Nyt hän on raitis ja onnellinen äiti lapselle, jonka isä on vankilassa.

Katariina Moilasen puhelimeen kilahti viesti: ”Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?”

Asia koski hänen parasta ystäväänsä, jonka kanssa Moilanen vietti öitä toistensa luona ja baareissa tanssien.

Enää he eivät sitä tekisi.

Ystävä oli kuollut yöllä huumeiden yliannostukseen. Nuori nainen oli kuollessaan vain 19-vuotias.

Moilanen itsekin käytti huumeita. Hän olisi voinut ottaa ystävänsä tragedian hälytyskellona: nyt asioiden on pakko muuttua, ennen kuin itselle käy samoin.

Mutta ei. Menetys sai hänet takertumaan huumeisiin entistä tiukemmin. Se tuntui ainoalta pakotieltä pahasta olosta.

Moilanen on onnekas, koska jäi henkiin. Kaverin kohtalo olisi voinut osua yhtä hyvin häneen, vaikka hän kuvitteli olevansa tarkka määristä ja ymmärtävänsä, mitä huumeita käyttää. Todellisuus oli toinen.

– Ikinä ei voi tietää, mitä sinulle myydään. Kun ostaa katukaupasta, se on tuuripeliä, hän tietää nyt.

Syrjäisiä metsäkaistaleita, puistojen laitoja, koulujen pihoja... Mikä tahansa paikka kelpasi, kunhan siellä sai polttaa rauhassa.

Moilanen kokeili kannabista ensimmäisen kerran 15-vuotiaana. Hän seisoi kaverinsa kanssa tyhjällä koulun pihalla ja puhalsi savukiehkuroita ilmaan. Hän oli myöhässä perhekodin kotiintuloajasta, mutta mitä siitä. Ulkona oli jännää.

Kannabis teki olosta mukavan, mutta lamaantuneen. Ensimmäisestä kokeilusta jäi ristiriitainen olo. Silti Moilanen jatkoi polttamista. Perhekodin nuorten parissa kannabista paloi paljon.

Ensimmäinen perhekoti, jossa Moilanen asui, sijaitsi Hämeenlinnassa reilun 30 kilometrin päässä hänen äitinsä kotoa. Tyttö sijoitettiin, koska välit äitiin olivat huonot. Koulunkäynti ei enää kiinnostanut.

Perhekodissa Moilanen yritti jatkaa opiskelua. Siitä ei tullut mitään.

Ennen seuraavaa perhekotia Moilanen asui hetken isänsä luona Nummelassa. Hän vaihtoi taas koulua. Isän luona ei ollut kotiintuloaikoja. Koulusta kyseltiin, missä hän on.

Tie vei jälleen perhekotiin, tällä kertaa Lohjalle. Nyt Moilanen oli käynyt yhdeksättä luokkaa jo kolmessa eri koulussa.

Moilanen väsyi siihen, että piti koko ajan yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Tuntui, etteivät uudet luokkakaverit pitäneet hänestä.

Koska kouluissa opiskeltiin asioita eri tahtiin, hän koki olevansa jokaisella tunnilla joko edessä tai jäljessä.

Joka aamu Moilanen vietiin perhekodista autolla kouluun, mutta ei hän kävellyt ovista sisään. Päivät kuluivat kaupungilla notkuen.

Turun koulukodissa opiskelua oli vaikea välttää: koulu ja asuinhuoneet sijaitsivat samassa rakennuksessa. 16-vuotiaana Moilanen aloitti yhdeksännen luokan alusta.

Hän karkaili koulukodista poikaystävänsä luo. Sääntöjen rikkominen johti siihen, että hänet siirrettiin muutamaksi kuukaudeksi Liminkaan erityisen huolenpidon jaksolle. Suljetulla osastolla elämä kävi ahtaaksi.

– Kuka teini haluaisi olla neljän seinän sisällä ilman puhelinta?

Moilanen valmistui yhdeksänneltä luokalta, mutta lähti kesäksi Haminaan katkolle. Positiivisia huumeseuloja oli sosiaaliviranomaisten mukaan tullut liikaa.

Katko ei tehonnut, koska Moilasta ei kiinnostanut. Hän ei halunnut päästä eroon kannabiksesta.

Alkoholista Moilanen ei ole koskaan kovin paljon piitannut. Siitä on tullut lähinnä huono olo.

– Tulin aina jotenkin surulliseksi, kun join.

Kesän lopussa Moilanen muutti omilleen. Elämä palasi päihteettömän jakson jälkeen nopeasti ennalleen.

Hän jatkoi kannabiksen polttamista, vaikka se pahensi ahdistusta.

Välillä Moilanen ei uskaltanut edes tilata omia ruokiaan pikaruokaravintolasta. Virallisten puheluiden soittaminen tuntui mahdottomalta.

Muihin huumeisiin Moilanen ei ollut tuossa vaiheessa koskenut.

– Oli niin luja tahto siihen, etten halua kokeilla mitään muuta. En halunnut olla mikään narkkari.

Sitten eräissä juhlissa Moilanen ja hänen ystävänsä kokeilivat adhd-lääkkeitä. Se avasi oven amfetamiiniin ja muihin kovempiin huumeisiin – ja todella syviin ongelmiin.

Huumeet vapauttavat arjesta. Elämästä tulisi yhtä juhlaa. Näin Moilanen aluksi ajatteli.

Kun päivät kuluivat ja totuus päihteidenkäyttäjän arjesta valkeni, se sai Moilasen voimaan pahoin.

Hän ei enää ajatellut, mitä kaikkea voisi päivän aikana tehdä. Hän ajatteli vain, mistä saisi vähän rahaa tai huumeita tai molempia.

Nuori nainen laihtui silmin nähden, koska raha ei riittänyt enää ruokaan. Toisinaan huumeet aiheuttivat hänelle epilepsiakohtauksia.

Moni kaveri käänsi selkänsä. He eivät halunneet olla tekemisissä huumeiden käyttäjän kanssa. Huumepiireissä pyöriviin tuttuihin taas ei voinut luottaa.

– Huomasin nopeasti, että kaikki kaverit eivät todellakaan ole kavereitasi. Jengi käytti toisiaan hyväksi. Velkoja ei aina maksettu takaisin.

Moilanen sanoo, että huumeita saa nykyään niin helposti, että rahan lainaaminen oli paljon vaikeampaa kuin huumeiden ostaminen. Niinpä hänelle kertyi paljon velkaa. Kun hän maksoi vanhan velan, sen päälle tuli jatkuvasti uutta.

Moilanen onnistui aina saamaan rahaa jostain, lainasi sitä isältään tai kavereiltaan. Moni tuttu alkoi tehdä rikoksia.

Auton ratti tuntui kylmältä kämmeniä vasten. Moilanen puristi sitä rystyset valkoisena. Aviomiehen äiti istui vieressä ja kannusti. Hän oppisi kyllä.

Kymmeniä ajotunteja myöhemmin Moilanen suoritti ajokokeen toisella yrittämällä. Hän saisi ajokortin!

Se ei ole poikkeuksellinen ilonaihe nuoren aikuisen elämässä, mutta Moilaselle sillä oli erityisen suuri merkitys.

Toinen ihminen oli uskonut ja luottanut häneen välittämättä siitä, miten paljon virheitä hän oli aiemmin tehnyt. Anoppi oli opettanut hänet ajamaan ja maksanut kulut.

Se mullisti 21-vuotiaan naisen elämän. Tuntui, että hän pystyisi mihin vain.

Tuon tunteen voimalla Moilanen teki myös elämänsä tärkeimmän päätöksen: hän ei enää ikinä koskisi huumeisiin. Jos hänen aviomiehensä äiti uskoi häneen niin paljon, että oli valmis maksamaan hänen ajokorttinsa, hänen olisi itsekin uskottava.

– En ikinä kehtaisi mennä hänen naamansa eteen sanomaan, että menetin kortin, koska verikokeissa oli jäämiä.

Päätös piti, ja kolme kuukautta myöhemmin Moilanen teki raskaustestin, johon piirtyi kaksi viivaa.

Moilanen oli tutustunut aviomieheensä huumepiireissä. He muuttivat yhteen heti ensitapaamisen jälkeen. Vaikka molemmat käyttivät tuolloin huumeita, he alkoivat yhä enemmän jutella siitä, millaista elämä voisi olla ilman selvin päin.

Kun lapsi ilmoitti tulostaan, se lujitti yhteistä unelmaa entisestään. Joskus he vielä olisivat ihan tavallinen perhe.

Normaaliin elämään on kuitenkin vielä matkaa. Moilasen puoliso lähti raskauden alkumetreillä suorittamaan vankilatuomiota, joka jatkuu edelleen.

Yhdeksän kuukauden ikäinen Ronja on Moilasen elämän keskipiste. Syyskuussa perhe sai ensimmäistä kertaa olla yhdessä kotona 12 tuntia, kun isä pääsi vankilasta käymään. He keittivät kahvia, juttelivat ja leikkivät Ronjan kanssa.

Moilanen käy Ronjan kanssa usein miehensä perheen luona. Miehen sisko oli hänen mukanaan synnytyksessä.

– Se tuntui turvalliselta, sillä hänellä on itsellään neljä lasta. Hän tiesi kertoa, mitä tapahtuu.

Koska Moilasella on päihdetausta, häneltä otettiin ensimmäisellä neuvolakäynnillä huumeseula. Kun se oli puhdas, asiaa ei seurattu enempää.

Moilanen on itsekin ihmetellyt, miten vähän häneltä on päihdetaustasta kyselty. Koko raskauden ajan hänelle tarjottiin tukea neuvolasta, mutta hän ei kokenut sitä tarvitsevansa. Hänellä oli aviomiehen perhe tukena.

Jossain vaiheessa Moilanen on suunnitellut palaavansa takaisin kouluun. Siellä hän ei ole käynyt peruskoulun jälkeen.

– Ensimmäistä kertaa tuntuu, että minulla on selkeät tavoitteet ja päämäärä elämässä.

Moilanen sanoo, että hän ei koskaan ollut huono koulussa. Opiskelu ei vain kiinnostanut häntä tarpeeksi. Hän oli itsepäinen ja kapinallinen nuori, joka halusi tehdä niin kuin häntä huvitti. Lopulta ajatus siitä, mitä hän itse elämältä haluaisi, hukkui huumeiden sumuun.

Äitiys on tuonut Moilaselle tunteen, jota hän on pitkään kaivannut: nyt hän kuuluu johonkin, ja hänellä on tärkeä tehtävä.

– Eniten toivon, että Ronjan ei tarvitsisi käydä läpi näitä samoja asioita elämässä, joita me olemme käyneet.

Lue lisää: Kun Sarasta, 23, tuli äiti, hänen oli pakko kadota muilta – ”Älkää lähtekö sille tielle, jolle minä lähdin”