Kati Pikkarainen pelkäsi lapsena alkoholisti-isäänsä – luottamus elämään löytyi akrobatiasta

Kati Pikkarainen seisoi asuntolan huoneen kynnyksellä pariisilaisessa lähiössä. Edessä avautuvan yhdeksän neliömetrin tilassa näkyivät sänky ja lavuaari, paljon muuta neljän seinän sisään ei olisi mahtunutkaan. Asuntolan käytäviltä kuului kovaa huutoa.

Pikkaraista ahdisti. Hän ajatteli, että kaamea paikka. Hän oli kuusitoista ja lähtenyt yksin Ranskaan osaamatta kieltä.

Silti tämä oli juuri sitä, mitä hän halusi. Mahdollisimman nopeasti pois kotoa.

Maailmalle työnsi vaikea tilanne kotona. Pikkaraisen isä oli väkivaltainen alkoholisti. Lapsuus oli selviytymistä.

– Kotona oli erittäin turvatonta, siellä juotiin ja hakattiin. Meidän perheessä oli kaikki paha, mitä alkoholismin voi kuvitella aiheuttavan, nyt 40-vuotias Pikkarainen sanoo.

Pikkaraisen sydän alkaa vieläkin pamppailla pelkästä ajatuksesta.

– Ihana äiti, ihan kauhea isä. Äiti piti aina huolta siitä, että ruokaa oli pöydässä.

Perusturvaa toi säännöllinen harrastus, sirkuskoulu. Sen Pikkarainen aloitti kahdeksanvuotiaana. Lahjakkuus tuli ilmi nopeasti, ja ensimmäisissä oikeissa sirkusesityksissä hän oli mukana jo 13-vuotiaana.

Lukion alussa tytär ilmoitti vanhemmilleen, että sirkuksesta tulee hänen ammattinsa. Se sopi, kunhan hän hoitaisi asian itse. Apuun tuli Espoon Suvelan sirkuskoulun ranskalainen opettaja, joka vinkkasi hyvästä opinahjosta Ranskassa ja auttoi hakuprosessissa.

Pääsykokeiden jälkeen Pikkarainen sai tietää, että hän oli yksi harvoista valituista 900 hakijan joukosta. Opinnot École Nationale des Arts du Cirque -sirkuskoulussa Pariisin Rosny-sous-Bois’ssa alkoivat samana vuonna.

Hienolta kuulostava ranskankielinen sirkuskoulu oli uusi alku – lupaus paremmasta.

Marraskuun harmaana maanantaina pyryttäää. Pikkarainen kulkee Suomen kansallisoopperan sokkeloisia käytäviä pitkin päälavan sivuovelle ja avaa sen varovasti. Kuvia varten olisi hyvä päästä muuallekin kuin pukuhuoneeseen, jossa haastattelu on määrä tehdä. Pitää kuulemma avata ovia ja kysellä, vaikka alun perin on sanottu, ettei muualle ole menemistä.

– Sääntöjä pitää aina vähän rikkoa, Pikkarainen virnistää.

Lavalla rakennetaan sirkusta ja oopperaa yhdistelevää CircOpera 2.0 -esitystä, mutta henkilökunta antaa luvan tulla sivustalle.

Pikkarainen alkaa venytellä, minkä jälkeen hän nostaa kehonsa istuma-asennossa käsiensä varaan ja kääntää itsensä hitaasti käsilläseisontaan. Se käy tuosta noin vain. Pikkarainen hallitsee kehonsa täydellisesti.

CircOperassa Pikkarainen on yksi yhdestätoista sirkustaiteilijasta. Hänen vuoronsa nousta tälle samalle lavalle on heti esityksen alussa. Painovoimaa hän on uhmannut sirkustaiteilijana yli kaksikymmentä vuotta.

– Tykkään vaatia itseltäni paljon, olla oman itseni pomo.

Vaikka opiskelija-asuntola Rosny-sous-Bois'ssa oli ankea, parinsadan metrin päässä sijaitseva sirkuskoulu oli jotain muuta.

– Se oli mahtava paikka. Puitteet olivat upeat, ja siellä oli mielettömät opettajat. Siitä tuli tunne, että tämä ei voi olla totta, Pikkarainen muistelee.

Ensimmäinen opiskeluvuosi kului kokeillen eri lajeja, esimerkiksi trampoliinia ja trapetsia. Sitten piti tehdä päätös, mihin erikoistua. Pikkarainen oli kiinnittänyt huomiota itseensä verrattuna valtavan kokoiseen ranskalaiseen opiskelijapoikaan. Kiinnostus oli ollut selvästi vastavuoroista. Heille ehdotettiin lajiksi pariakrobatiaa.

Roolitus oli selkeä. Pieni Pikkarainen oli lentäjä, ja hänen rinnallaan jättimäinen lihaskimppu alamies. Pikkarainen ihastui Victor Cathalan työskentelytapaan. Hänellä oli varmat työmiehen otteet, kuten Pikkarainen itse kuvailee.

– Ei ollut mitään pyskologista pohdintaa, miten tämä voltti pitää tehdä, vaan ajatus oli, että kun tehdään riittävän monta kertaa, niin hyvä siitä tulee.

Kommunikaatio oli oma lukunsa opiskelun edetessä. Pikkarainen ei puhunut ranskaa, eikä Cathala suomea tai edes englantia.

– Ja meillä oli puolalainen opettaja. Eipä siinä paljoa keskusteltu.

Nyt takana on yli 20 vuotta yhdessä – akrobaattiduona ja puolisoina. Pari alkoi seurustella valmistumisen jälkeen vuonna 2005. Yhteinen kielikin löytyi, kun Pikkarainen oppi ranskaa.

Nyt pariskunta viettää kahden pienen lapsen ja sirkustaiteen täyttämää arkea Ranskassa. Duo esiintyy säännöllisesti ja ohjaa tuotantoja muun muassa perustamalleen sirkusryhmälle Cirque Aïtalille. Niitä on esitetty satoja kertoja eri puolilla maailmaa.

Perjantaina 25. marraskuuta ensi-iltansa saaneessa CircOpera 2.0:ssa Pikkaraisella ja Cathalalla on oma kohtauksensa. Lentäjä ottaa vauhtia, nousee käsilläseisontaan alamiehen käsien varaan, minkä jälkeen alamies ponnistaa lentäjän ilmaan. Sen jälkeen lentäjä tekee puolitoista volttia ja laskeutuu alamiehen käsivarsille.

Temppu on täynnä todellisia vaaran paikkoja. Onnettomuuden sattuessa Pikkarainen voisi vammautua vakavasti, pahimmassa tapauksessa menettää henkensä.

– Välillä yläilmoissa ajattelee, että minulla ei tosiaan ole sitä turvavyötä. Esimerkiksi trapetsissa turvavyö on pakko olla. Siitä ei edes keskustella.

Pikkaraisen mukaan temppua suorittaessa onkin tärkeintä yrittää olla ajattelematta oikeastaan mitään. Kun Pikkarainen seisoo käsillään Cathalan yläpuolella kesken suorituksen, he eivät katso toisiaan silmiin – tai jos katsovat, se on merkki siitä, että jokin on pielessä. Sen sijaan Cathala katsoo Pikkaraisen jalkoja ja nilkkoja. Sieltä saa tarvittavaa informaatiota siitä, mitä pitää tehdä.

Kommunikaatio tapahtuu pienillä liikkeillä, kun pari pitää toisiaan käsistä. Suorituksen aikana haetaan tasapainoa ja annetaan mennä. Pitkälti kysymys on luottamuksesta. Jos jokin menee pieleen, jälki voi olla rumaa.

Muuttujia on paljon. Esimerkiksi oopperalavalla on otettava tavallista enemmän tilaa, mikä vaikuttaa vauhdinottoon. Muutos kertautuu ja vaikuttaa CircOperassa esimerkiksi siihen, millaisella voimalla Pikkarainen osuu Cathalaan.

– Askeleet on tarkkaan laskettu ja jokainen yksityiskohta tarkkaan sovittu, mutta emme me koneita ole.

Aikoinaan Cathala loukkasi olkapäänsä kesken esityksen, minkä vuoksi seuraava temppu jäi tekemättä.

Niin kevyen ja helpon näköisesti kuin Pikkarainen lenteleekin Cathalan yläpuolella, hän ajattelee myös onnettomuuden mahdollisuutta.

– Välillä olen tosi hermostunut esiintymisestä ja teen asiat liian nopeasti. Silloin on suurempi mahdollisuus epäonnistua.

Kaikilla sirkustaiteilijoilla on jonkinlainen suhde pelkoon. Kati Pikkarainen määrittelee pariakrobatiaan liittyvän pelkonsa hyväksi peloksi. Käytännössä tunteen määritteleminen on vaikeaa. Se on jotain, jonka vuoksi Pikkarainen on ottanut tavaksi sanoa puolisolleen ennen esityksiä, että ollaan varovaisia.

Ainakaan se pelko ei ole samanlaista kuin hänen kokemansa pelko lapsuudessa tai sellaista, mitä hän tuntee lentokoneessa. Korkealla ilmassa ilman turvavyötä liitävän akrobaatin lentopelko on niin paha, että kerran hän jättäytyi koneesta ennen lähtöä. Pikkarainen oli saanut tietää määränpäässä odottavasta myrskystä.

Akrobaattina Pikkarainen on kuskin paikalla, lentokoneessa pelkkänä matkustajana ilman mahdollisuutta vaikuttaa vastaan tuleviin tilanteisiin.

Pikkarainen on vakuuttunut, että työssä pieni pelko auttaa parantamaan suoritusta.

– Sanoisin, että sinä päivänä, kun sellaista hyvää pelkoa ei enää ole, kannattaisi harkita isojen temppujen lopettamista. Pieni pelko on ikään kuin keskittymistä, ja se sopii akrobatiaan.

Sinä vuonna, kun Pikkarainen täytti 19, hänen isänsä kuoli. Siitä alkoi tunnemyrsky.

– Ihan ensimmäinen ajatus oli, että nyt äidillä on helpompaa.

– Pienempänä aina ajatteli, että voi vittu, kun se kuolisi, mutta sitten kun se tapahtui, tuli kauhea ikävä.

Pikkarainen jäi Ranskaan, vaikka kotiinpaluu kävi mielessä. Jälkeenpäin hänestä tuntuu, että pari vuotta isän kuoleman jälkeen kului kuin sumussa. Pikkarainen muistaa käyneensä sirkuskoulua, mutta yksityiskohdat ovat hämärän peitossa.

Lopulta päätös jäädä osoittautui yhdeksi elämän parhaista. Pelko ja ahdistus eivät ole mitään hänen löytämänsä luottamuksen rinnalla.

– Victor on vahva mies fyysisesti ja henkisesti, sydämeltään kokonainen.

Pariskunnan elämässä rakkaus ja pariakrobatia täydentävät toisiaan. Jokaista hurjapäistä hyppyä sirkuslavalla voisi kuvailla uskon hypyksi tai hypyksi tuntemattomaan, ellei lentäjää ja alamiestä sitoisi täydellinen luottamus.

Luottamus elämään voitti pelon myös puolitoista vuotta sitten, kun Pikkaraista kohtasi suuri suru. Hänen äitinsä kuoli.

Surua seurasi myös voimakas lohdun kokemus. Pikkarainen oivalsi, että juuri näin hänen elämänsä menee.

Kun Pikkarainen hyppää mahdollisimman korkealle ja laskeutuu ilmalennon jälkeen tukevasti maahan puolisonsa rinnalle, pelko on poissa.

Voit keskustella aiheesta maanantaihin 28. marraskuuta kello 23:een saakka.