Patsas on aiheuttanut voimakkaita mielipiteitä varsinkin Ukrainan sodan myötä. Kaupunkihistorioitsija Laura Kolben mukaan kaupunkiin kuuluukin mahtua historiallisia kerrostumia. Veistos todennäköisesti palautetaan lähelle sen alkuperäistä sijaintia.
Maailman rauha -patsas siirrettiin varhain maanantaiaamuna pois Hakaniemestä. Patsaan paikalle rakennetaan aikanaan jalkakäytävä, osana Kruunusillat-hanketta ja sillä kulkevia raitiovaunukiskoja.
Alun perin Neuvostoliiton aikainen Moskovan kaupunki lahjoitti Maailman rauhan Helsingille vuonna 1989. Silloinen Helsingin kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi (kok.) sanoi paljastustilaisuudessa, että veistos "koputtaa kiireisen kadulla kulkijan kiireistä sydäntä uhraamaan ajatuksia maailman tilalle ja ihmisen perimmäisille arvoille".
Venäjän aggressio Ukrainaa kohtaan laukaisi keväällä monenlaisia tunteita myös Suomessa. Kuluvan vuoden aikana veistoksesta on tullut maamerkki, jolla halutaan osoittaa solidaarisuutta Ukrainalle.
Veistoksen ihmishahmot saivat Venäjän hyökkäyssodan alettua käsiinsä Ukrainan lippuja ja lisäksi patsaan jalustaan kirjoitettiin teksti "maailmanräyhää".
Kaupunkihistorioitsija Laura Kolbe sanoo, että julkisia patsaita tarkastellaan aina kunkin aikakauden kiikarien läpi.
– Maailman rauha -patsas asemoitui vielä vuonna 1989 osaksi kylmän sodan valtapiirin reviiritaistelua. Kylmä sota oli päättymässä ja sitten patsas vähän unohtui. Keväällä 2022 patsas alkoi taas saada aika väkeviä poliittisia mielleyhtymiä, hän toteaa.
"Helsinki on aina poliittinen näyttämö"
Kolben mukaan patsaat ovat keino osoittaa kunnioitusta tai muistamista jollekin ihmiselle tai ilmiölle. Maailman rauha ei ole poikkeus, ja siksi sen välittämän rauhanaatteen konteksti on tällä hetkellä ehkäpä poikkeuksellisen poliittinen.
Helsingissä on myös puhtaasti esteettisiä muistomerkkejä, kuten Havis Amanda. Toisaalta myös sen ympärille kietoutuu vahvoja perinteitä, tunteita ja symboliikkaa.
– Havis Amandaan liittyy myös kaupunkikulttuurisia perinteitä ja politiikkaakin, kuten ylioppilaiden jokavappuinen lakitusperinne osoittaa, Kolbe sanoo.
Erilaiset tulkinnat Helsingin eri patsaista liittyvät Kolben mukaan siihen, että Helsinki on Suomen pääkaupunki sekä kansallisen politiikan ja valtiollisuuden areena.
– Helsinki on aina poliittinen näyttämö, myös mitä tulee muistomerkkikulttuuriin, Kolbe sanoo.
Hän painottaa, että useisiin pääkaupungin patsaisiin liittyvät viestit ovat erityisen painavia Suomen mittakaavassa ja näin ollen asiat ja ilmiöt saavat enemmän poliittista painoarvoa, kun ne tulevat näkyväksi Helsingissä.
"Historia ei lähde mihinkään, vaikka patsaat häipyvät"
Aiemmin tänä vuonna Turun ja Kotkan kaupungit päättivät poistaa katukuvistaan Leninin patsaat. Ne olivat niin ikään peruja Neuvostoliiton aikaisesta ystävyyskaupunkitoiminnasta.
Myös Viron pääministeri Katja Kallas ilmoitti viime viikolla, että Viron noin 200–400 neuvostoaikaista patsasta tulisi poistaa katukuvasta mahdollisimman pian. Aiheesta kertoo Viron yleisradioyhtiö ERR (siirryt toiseen palveluun).
Helsingin kaupungin kulttuurijohtaja Reetta Heiskasen mukaan tämän hetken suunnitelma on se, että Maailman rauha palautuu mahdollisimman lähelle alkuperäistä sijaintiaan. Varastossa teos saa kuitenkin ensin viettää muutaman vuoden.
– Normaaliin käytäntöön kuuluu se, että kun kaupunki kasvaa, elää ja muuttuu, niin muutamia teoksia joudutaan siirtämään vuosittain esimerkiksi juuri tällä tavalla rakennustöiden alta, Heiskanen sanoo.
Heiskasen mukaan Helsingin kaupungilla ajatellaan, että historialliset kerrostumat kuuluvat katukuvaan. Osa niistä saattaa tuntua ikäviltäkin.
– Henkilökohtaisesti näen, että se on osa taiteen tehtävää, hän sanoo.
Helsingin päätös tuoda Maailman rauha takaisin viestii Kolben mukaan siitä, että patsaat ilmentävät kansalaisyhteiskunnan voimaa ja moniarvoisuutta.
Hän kertoo, että useimmat keskeiset muistomerkit ovat kansalaisten aikaansaamia. Kaupunki tulee mukaan kuvioon vasta siinä vaiheessa, kun patsaille ja muistomerkeille haetaan paikkaa.
Suomessa on perinteisesti katsottu, että julkisen vallan tehtävänä ei yleensä ole henkilöiden tai ilmiöiden muistaminen patsaita pystyttämällä.
Kolben mukaan entisissä kommunistisissa maissa patsaat tipautettiin katukuvaan ikään kuin ylhäältä päin valtiovallan toimesta. Kun valta vaihtui, entiset patsaat näyttäytyivät erityisen poliittisina ja niistä haluttiin eroon.
– Tämä on mielestäni hieno piirre Helsingissä, että heti ensimmäisen tuulen mukana ei lähdetä patsaita kaatelemaan, vaan nähdään, kuinka kaupunkiin mahtuu monenlaista muistamisen kulttuuria ja historian kerrostumia, hän sanoo.
Kolbe näkee, että patsaiden poistamisen sijaan niitä pitäisi tutkia, niistä pitäisi keskustella ja niiden merkityksiä pitäisi avata. Keskustelua herättävien muistomerkkien luo kannattaisi Kolben mielestä lisätä infotauluja, jotka kertovat niiden tarinoita.
Malliesimerkkinä hän mainitsee Adolf Hitlerin viimeisen päämajan ja kuolinpaikan Berliinissä. Kyseisessä paikassa ei pitkään ollut mitään tietoa sen historiallisesta merkityksestä ja jälkivaikutuksista, mutta ihmiset kävivät silti katsomassa sitä. 2000-luvun alussa infotaulu kuitenkin lisättiin.
– Paljon fiksumpaa on juuri tällainen tilanteen haltuunotto, kuin se, että antaisi populistien tai ääriliikkeiden ryhtyä tekemään omia tulkintojaan. Historia ei lähde mihinkään, vaikka tilat, talot ja patsaat häipyvät, hän summaa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 9. elokuuta kello 23:een saakka.
