Kirja-arvio | Intohimoinen teos osoittaa, miksi kovasti arvostellusta humanismista kannattaa kirjoittaa

Jarno Hietalahden humanistista ajatteluperinnettä setvivä teos ei kaihda kannanottoja.

Tietokirja

Jarno Hietalahti: Ihmisyyden ytimessä. Filosofisen humanismin idea. 325 s. Gaudeamus, 2022.

Näinä aikoina sana ”humanismi” saattaa särähtää korvaan. Ihmiskunta on keskellä monen monituisia itse aiheuttamiaan kriisejä sotien, ilmastonmuutoksen, luonnon monimuotoisuuden näivettymisen, lajikadon ja energiakriisin painaessa päälle. Eikö katse pitäisi ennemminkin irrottaa ihmisestä ja ihmiskeskeisyydestä kuin kirjoittaa humanismin perinteestä enää sivuakaan?

Jyväskylän yliopistossa työskentelevän tutkijatohtori Jarno Hietalahden analyyttinen, intohimoinen ja kantaaottava teos Ihmisyyden ytimessä osoittaa, että humanismista todellakin kannattaa kirjoittaa. Hietalahti kirjoitti muutama vuosi sitten Huumorin ja naurun filosofia -teoksen. Nyt hänen raikas ja railakaskin teoksensa esittelee filosofisen humanismin perusajatuksia sellaisilta ajattelijoilta kuin Protagoras, Erasmus Rotterdamilainen, Niccoló Macchiavelli, René Descartes, Baruch Spinoza, Immanuel Kant, Karl Marx, Jean-Paul Sartre, Erich Fromm, Georg Henrik von Wright ja Jacques Derrida.

Hietalahti keskittyy nimenomaan humanismin kannalta olennaisiin ajatuksiin, eikä luokittelemaan, minkä sortin humanismia tai antihumanismia kulloisenkin ajattelijan on katsottu tai katsotaan edustavan. Hän tutkii humanismia sen keskeisten kysymysten kautta – ihmisyyden kunnioittamisen, ihmisen tärkeyden korostamisen ja uskon ihmisen täydellistymiseen. Antihumanististakin voi tällaisessa tarkastelussa sukeutua humanisti, kun asian oikein oivaltaa.

Hietalahden mukaan on myös selvää, ettei inhimillinen näkökulma ihmisyyteen tarkoita ihmiskeskeisyyttä: eläinten oikeuksien puolustaminen tai ympäristökysymykset voivat ristiriidatta olla humanistinkin asialistalla.

Mutta mikä ”ihmisyys”? Hietalahti ei anna tyhjentävää vastausta, koska kysymys ihmisyydestä on jatkuvasti avoin ja kehittyvä. Mutta jotakin kuitenkin voi sanoa. Ihmiselle tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi rationaalisuus, itsetajuisuus, huolenkanto sekä menneen ja tulevan taju.

Ihmiselle ominaisten piirteiden luettelointi ei kuitenkaan ole Hietalahden mukaan ainoa ratkaisu, sillä ehkei mitään muuttumatonta olemusta ole olemassakaan. ”Humanisti tunnustaa, että ihmisyys on sotkuista eikä se ole hallittavissa. Se on mutaista ja rönsyilevää ja sellaisenaan kaunista.” Vielä kärjekkäämmin: ”Jos ihmisellä jonkinlainen olemus on, se lienee ristiriita.”

Humanismiin on kohdistettu monenlaista arvostelua. Antihumanistisen kritiikin mielestä humanismin ihmis- ja yksilökeskeisyys unohtavat sen, että ihmisenä olemista rajaavat ja määrittävät esimerkiksi kielelliset ja yhteiskunnalliset rakenteet. Feminististen arvostelijoiden mielestä humanismin yksilö on mies, jolloin naisena olemisen lainalaisuudet jäävät puuttumaan pohdittaessa inhimillisen olemisen lainalaisuuksia.

Transhumanisti ihmettelee, miksi ihminen jätetään luonnollisen evoluution armoille, kun teknologisiakin ratkaisuja ihmisen täydellistymisen takaamiseksi olisi olemassa. Posthumanisti taas haluaisi heivata koko inhimillisen lähestymistavan jorpakkoon: eläin-ihminen, mieli-ruumis, luonto-kulttuuri ovat erotteluja, joista pitäisi päästä eroon tai joiden sisältö ainakin pitäisi radikaalisti uudistaa.

Mutta äläpäs huoli. Kuin taikaiskusta humanismiin kohdistettu ulkoinen kritiikki muuttuu humanistisen perinteen sisäiseksi kritiikiksi: antihumanismin, feminismin, transhumanismin ja posthumanismin edustajiksi katsottujen ajattelijoiden huomiot ovat Hietalahden mukaan ainakin useimmiten osa humanismin moniäänistä ja itsekriittistä perinnettä.

Kovinkaan kritiikki, joka suomii ihmisen omahyväisyyttä tai taipumusta tuottaa kärsimystä muille eläimille ei näet onnistu hylkäämään perustaansa, inhimillistä näkökulmaa. Perusta juontaa juurensa valistusajan filosofiaan, lopulta Immanuel Kantin ajatteluun.

”Niin kauan kuin perusoletukset siitä, mikä tekee ihmisestä moraalisesti arvokkaan pysyvät samoina, ihminen on keskiössä. Jos halutaan hylätä eettisyys ja tietäminen, vasta silloin ollaan posthumanistisella taipaleella. Vähäisempi muutos on humanismin sisäistä hiomista.”

Hietalahden kirjan esittelemä humanismi on rikas, monipolvinen ja joskus riitaisakin ajatteluperinne, jonka keskeiset arvot jakamattomasta ihmisarvosta, sorron ja turhan kärsimyksen vastustamisesta, sivistyksen ja valistuksen tärkeydestä, vapaudesta ja uskosta ihmisen täydellistymiseen toivottavasti patistavat ihmiskuntaa jatkossakin kohti parempia aikoja.