Kirja-arvostelu | Janne Saarikivi haukkuu englantia aina tilaisuuden tullen ja mikäs siinä, sehän on viihdyttävää

Janne Saarikiven esseiden vahvuus on siinä, että hän on käyttänyt merkittävän osan elämästään kielen ajattelemiseen.

Esseet

Janne Saarikivi: Rakkaat sanat. Teos. 268 s.

On mukavaa, että näinä aikoina on olemassa turvallisia ja muuttumattomia asioita. Kuten roomalaiset katukissat, närästys, lempeät mummot, runebergintorttu tai Janne Saarikivi.

Nähdäkseni torikauppiaiden valikoimasta puuttuu yksi kielestä kiinnostuneille suunnattu t-paita. Siinä lukisi “En ole Janne Saarikivi, mutta voin vilkaista”.

Saarikivi on tunnettu suomen kielen puolustaja ja englannin ylivallan kriitikko. Hän suorastaan pelkää suomen kielen puolesta.

Kun Turku ilmoitti, että Turun keskusta tultaisiin jatkossa tuntemaan Turku Centerinä, ajattelin heidän tehneen sen vain Saarikiven kiusaksi. Eikä siinä ehtinyt sanoa edes kaupungin brändislogania “kiss my Turku”, kun Saarikivi oli kirjoittanut aiheesta jo kolumnin.

Saarikivi on kielitieteilijä, joka on työskennellyt professorina esimerkiksi Helsingin yliopistossa. Hän hallitsee lukuisia eri kieliä pohjoissaamesta venäjään.

Saarikivi julkaisi vuonna 2017 kirjan Ainoa mikä jää: keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY) yhdessä Kari Enqvistin kanssa. Sitä seurasi oma esseeteos Suomen kieli ja mieli (Teos, 2018), jolle tuore Rakkaat sanat on luonteva jatko-osa.

Jos on lukenut Saarikiven tekstejä, ei Rakkaat sanat tarjoa sävyltään yllätyksiä. Karrikoidusti sanoen Saarikivi ylistää suomalais-ugrilaisia kieliä ja haukkuu englantia aina, kun siihen tulee sopiva tilaisuus, eli aika usein.

Ja mikäs siinä: Saarikivi osaa kirjoittaa kielitieteilijäksi sangen viihdyttävästi. Häntä voi esseeteostensa perusteella kutsua kielitieteen popularisoijaksi.

Jos Saarikiven edellinen teos oli ylistys suomen kielelle ja eräänlainen johdanto kielitieteilijän ajatteluun, Rakkaat sanat ei enää tarkenna lähtöasentoa, vaan ottaa tarkasteluun kielen yksittäisiä sanoja ja näiden etymologiaa.

Teos koostuu lyhyistä etymologiaesseistä, jotka on nimetty yhden sanan mukaan. Omat esseensä saavat niin Manhattan, raha, Suomi, Ruotsi, Venäjä, pyhä, työ, natsi, sota, ja niin edelleen.

Yksi kirjan parhaista teksteistä on nimenomaan sanasta pyhä. Esseessä Saarikivi kirjoittaa:

”Mutta jos ymmärrämme, että varsin monissa aikamme konflikteissa on kyse siitä, että toisille on pyhää jokin, mikä meille on melko yhdentekevää, olemme jo piirun verran paremmin kartalla siitä, mitä tapahtuu.”

Rivien välissä läpi kirjan kulkeva teema on konflikteihin turhautumisesta syntyvä universaaliuden ja yhteisöllisyyden korostaminen. Me taikinapallot veistämme kieltä pitkälti samoista aineksista, vaikka saatamme olla erimielisiä monista asioista.

Essee on ajattelua. Saarikiven esseiden vahvuus on siinä, että hän on käyttänyt merkittävän osan elämästään kielen ajattelemiseen. Hyvä essee saa kiinnostumaan asiasta, joka voi olla lukijalle vieras tai vähintään ei yhtä rakas.

Toisin sanoen teosta ei voi olla suosittelematta heikentyneen lukutaidon aikana. Kenties helppolukuinen, yleissivistävä sekä viihdyttävä esseistiikka voi saada innostumaan uudella tavalla suomen kielestä.

Täydellinen teos ei kuitenkaan ole. Paikoin ajattelu on myös väsynyttä, kuten urheilua käsittelevässä tekstissä.

Myös osa poleemisista aiheista jää torsoiksi. Mutta välillä ajattelun kuuluukin olla väsynyttä, jotta jaksaa ponnistaa niiden päältä parempiin päätelmiin. Kysymys on sitten siitä, mitä on mielekästä painaa kirjaan asti.

Valmiiseen kirjaan on jäänyt jonkin verran huolimattomuudesta johtuvia kirjoitusvirheitä, mikä on harmillista kieltä käsittelevän esseekirjan kohdalla. Yksi oikolukukierros olisi tehnyt vielä hyvää.

Myös esimerkiksi jonkinlainen lähdeluettelo olisi ollut paikallaan. Ylipäätään tarkemman viittaamisen puuttuminen jäi paikoin kaihertamaan, vaikka tekstin luettavuus ja viihdyttävyys siinä hieman kärsisi.

Nyt lukijan on vain luotettava Saarikiven tekstiin, joka kuulostaa sinänsä ihan vakuuttavalta. Hän myös ilmaisee tiedon epätäsmällisyyden silloin, kun sanan etymologia on hämärän peitossa.

Kirjan loppuun on jätetty edellisen teoksen tapaan kielipoliittisen manifestin makua. Saarikivi on kyllästynyt englannin kielen ylivaltaan ja näkee sen leviämisen osana kapitalismia, mitä se ilman muuta onkin.

Oman lisänsä kokemukseen toi teoksen lukeminen helsinkiläisessä kahvilassa, kun viereisessä pöydässä virkkeet alkoivat muun muassa seuraavasti:

”Jokaisella on aina jokin insecurity…”

”Ei ihme, että sä oot niin professional…”

”Ne ei ole lähettäneet mulle mitään confirmationia…”