Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Rakkauden nimissä pistetään samalla uskonnotkin uusiksi.
Romaanin mittasuhteet ovat avaruudelliset. – Kuvassa Linnunrataa katsottuna Chajnantorin tasangolta, Atacaman autiomassa Chilessä. Kuva: ESO/P. Horálek
Jani Saxell
Romaani
Juha Siro: Valovuosi. Avain. 254 s.
Juha Siron (s. 1951) seitsemäs aikuisten romaani Valovuosi alkaa pettävän realistisesti. Sen minäkertoja, vanheneva, kansainvälistä uraa luonut arkkitehti ajelehtii tuuliajolla tappion maisemissa. Tie vie diagnoosista ja masennuslääkkeestä toiseen, ja vähän väliä kantakrouvi Isoon Karhuun.
Ammatillinen umpikuja lomittuu rakkauden haamusärkyyn: kertoja on houkutellut ex-vaimonsa Elenan aborttiin ja katunut sitä siitä lähtien. Suhteen myötä ovat menneet asuntobisneksetkin, samassa vapaassa pudotuksessa.
Kunnes Isoon Karhuun törmää somali- ja iranilaistaustainen Azara eli Sara, natsiporukan jahtaamana. Kertoja saattelee naisen kotiin, vaikka tulee samalla kunnolla hakatuksi.
Sudenhetkiensä synkkään yksinpuheluun jumittunut arkkitehtimies tutustuu aivan toisenlaiseen elämänpiiriin: Saran äiti on pelastautunut sisällissodan julmuuksilta Tukholmaan, sisar Italiaan. Muu perhe on jäänyt matkan varrelle.
Täällä Sarasta on tullut silpputöitä tekevä musta nainen: siivooja, tiskaaja ja yksityisen päiväkodin lastenhoitaja.
Jo orastavassa rakkaustarinassa, molemminpuolisten pelkojen ja epäluulojen ja ikä- ja kulttuurierojen ylittämisessä voisi olla kylliksi yhteen romaaniin.
Sirolla arki on kuitenkin ponnahduslauta toisiin todellisuuksiin ja rinnakkaismaailmoihin.
Heti romaanin ensi sivuilla ampaistaan valtamerten valottomista syvyyksistä Kármánin rajalle. Sinne, missä ilmakehä loppuu. Maailmankaikkeuden pyörryttäviä etäisyyksiä ihmetellään, samoin sitä, miten pieni on läsnä suurimmassa: Linnunradan sauvaspiraali toistaa sadan millimetrin kokoisen simpukan muotoa.
Keskustelukumppaneina on Ison Karhun kantaporukkaa: kosmonautit Juri Gagarin ja Aleksei Leonov, nobelistit Albert Camus ja Albert Einstein, Chinatownin tyylikkään viileä Faye Dunaway ja rodullisia stereotypioita ravisteleva kuvataiteilija Ellen Gallagher.
Onko kyse minäkertojan ryyppykavereilleen antamista lempinimistä?
Vai onko Isosta Karhusta tullut elävien ja kuolleiden kohtauspaikka, ellei peräti kloonien asuttama avaruusasema?
Juha Siron romaanin minäkertoja on kansainvälistä uraa luonut arkkitehti. Kuva: Kimmo Torkkeli
Juuri tämän romaanin kohdalla tekee mieli vastata, että todennäköisesti sekä että.
Valovuoden keskeisin interteksti on puolalaisen Stanisław Lemin tieteisklassikko Solaris (1961, suom. Matti Kannosto 1973). Se tunnetaan myös Andrei Tarkovskin ja Steven Soderberghin elokuvina.
Solariksen avaruusasema kiertää itsestään tietoista, planeetan kokoista merta. Päähenkilön, psykologi Kris Kelvinin läheisyyteen ilmaantuu ihmishahmoja, jotka paljastuvat hänen alitajuntansa heijastuksiksi.
Siron romaanissa käydään hengästyttävään tahtiin läpi mytologioiden ja uskontojen maailmanselityksiä. Aina Tuomas Akvinolaisen yhdeksänportaisesta enkelihierarkiasta muinaisskandinaavien jumalpantheoniin, astrologiasta numerologiaan ja tarokkikortteista taolaisuuteen.
Tiede on yhtä lailla ymmällään todella isojen kysymysten äärellä. Kosmologian perustotuudet menevät uusiksi. Tiedon karttuessa varmuudet hupenevat.
Ison karhun kantaporukat tekevät kosmista vallankumousta. Ihmiskunnan kollektiivista mentaalienergiaa yritetään valjastaa.
Sama tajuntaa laajentava meininki jatkuu kotona Saran kanssa. Minäkertoja saa rakkaaltaan paljonpuhuvat lempinimet ”Höperö herra jänis” ja ”Hullu herra höyhenpää”.
Rakastavaisten keskusteluissa kavahdetaan kaikkea oikeassa olemista. Uskonnot pistetään uusiksi: kymmenestä käskystä tulee kolme kehotusta.
Oman kahden hengen uskontonsa profeetat painattavat kehotuksista postikortteja. Minäkertoja sujauttaa kortteja postiluukuista tai ”unohtelee” niitä lähikauppaan.
Eikä Sara jää statistiksi. Hänellä on muistiinpanonsa ja päiväkirjansa, ennen pitkää salainen kirjoitusprojekti. Tullaan postmodernin kirjallisuuteen peruskysymyksiin: kuka tätä tarinaa oikein kertoo? Entä mitä tapahtui todelle?
Siron edellinen aikuisten romaani Yllämme kaartuva taivas (2019) vie lukijansa Weimarin tasavallan kohtalonhetkistä lähitulevaisuuden dystopiaan, aavikoitumisen ja vesisotien Lähi-itään.
Uutuusromaani ei ole lukukokemuksena yhtä järeän eeppinen.
Valovuoden vahvuudet ovat pikemminkin monitasoisuudessa ja kulkevassa kerronnassa.
Vaikka puhutaan valovuosien kielellä, pisimmät etäisyydet löytyvät kahden toisiaan etsivän poikkeusyksilön väliltä. Alitajunta vasta onkin täynnä pimeää ainetta.
Silti lukiessa ei ehdi juuri otsaa rypistellä. Sen verran veikeitä ja ilkikurisia sivupolkuja vain 254-sivuisen romaaniin mahtuu.
Mieleen tulevat Paul Austerin (s. 1947) Oraakkeliyö ja Illuusioiden kirja: metafiktiiviset kirja kirjassa -rakennelmat ja muut kokeilut eivät sulje pois sitä, että teoksiin voi tarttua myös lukuromaaneina ja vinoina veijaritarinoina.
