Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Johan Bargumin tekstit henkivät armeliaisuutta, jollaiseen ei välttämättä pysty kovin nuorena.
Johan Bargumin vaatimatonta mittaansa suuremmassa novellikokoelmassa naiset ovat hyviä lähtemään, niin äidit kuin puolisotkin. Kuva: Cata Portin
Antti Majander HS
Novellit
Johan Bargum: Ikämiehiä (Äldre män). Suom. Outi Menna. Teos & Förlaget. 137 s.
Syksy ilmassa ja elämässä. Muutamalla vanhemmalla miehellä jo suorastaan joulu. Tuo perhepainotteinen rituaali, joka tuppaa viemään ajatukset menneisyyteen, omaan lapsuuteen saakka.
Tuntuu sattuman soitolta, millaisia pirstaleita elon pitkältä matkalta seuloutuu esiin. Vaan eiväthän monesti näennäisen pienet nouteet sattumaa ole. Jokin syy löytyy aina, piilevä kipu.
Keväällä 80 vuotta täyttävän Johan Bargumin vaatimatonta mittaansa huomattavasti suuremman novellikokoelman Ikämiehiä ukot sihtailevat kadonneeseen aikaansa.
Usein sieltä löytyy nainen. He ovat Bargumin miesten kokemusten mukaan hyviä lähinnä vain lähtemään, niin äidit kuin puolisotkin.
Miehet itse omalta osaltaan tähtäävät kivuttomuuteen, siihen että oikeastaan mihinkään ei liittyisi ihmeempää dramatiikkaa. Suuret sanat ovat heille vaikeita.
Viimeksi mainitun he taitavat salaa sisimmässään kääntää jopa hienoiseksi ylpeyden aiheekseen. Ehkä siksi, koska juuri muutakaan heillä ei ole.
Lisäksi pitää pystyä unohtamaan, jotta voisi elää, kuten yksi kokoelman haparoivasti määrätietoinen itsetutkiskelija summaa elämänsä ehtoossa.
Pikemmin kuin alistuneisuuteen, katkeruuteen saati itsekeskeisyydessä vellovaan suruun Outi Mennan taiten suomentaman kokoelman sävy hakeutuu huvittuneisuuteen. Kysymys ei ole pilkasta kenenkään rajallisuutta tai kyvyttömyyttä kohtaan vaan hiljaisesta elämänmenon hyväksynnästä.
Ikämiehiä henkii armeliaisuutta, jollaiseen ei välttämättä pysty kovin nuorena.
Pitkään kirjailijana hiljaiseloa viettänyt Johan Bargum eli vilkkainta luomiskauttaan 1980-luvulla. Etenkin kokoelmat Kotieläimiä (Husdjur, 1986) ja Matkoja (Resor, 1988) tutustuttivat myös suomenkielisen lukijakunnan novellin taitajaan, jonka tekstit kävivät suorastaan lyhyen muodon opinkappaleista.
Myös romaaneja ja näytelmiä helsinkiläisen kynästä on lähtenyt runsaasti, viimeksi mainittuja toisinaan yhdessä Bengt Ahlforsin kanssa.
Kokoelmateos Novelleja 1965–2015 tarjoaa kattavan pitkittäisleikkauksen Bargumin taiteesta. Siinä alkujaan ilmestyneen laajan novellin Jouluaatto hän tarjoaa nyt uudelleenmuokattuna Ikämiesten avauksessa.
Rohkenen julistaa sen klassikoksi, joka kuuluisi kaikkiin suomalaisen novellistiikan valioantologioihin, jos sellaisia vielä julkaistaisiin.
Sen alussa on puumaja. Luonnollisesti teoksen ulkoasusta vastaava Anders Carpelan – toinen ansioitunut veteraani – näyttää lapsuuden unelmien tyyssijan heti teoksen kannessa. Siten Jouluaaton asetelma hahmottuu jo ennen kirjan avaamista: mennyt työntyy tajuntaan.
Vaan mitä sieltä nousee? Ja vaiko muistoihin luottaa?
Entä miten kertymät vaikuttavat nykyhetkeen, joka kuitenkin on vanhenevallekin kulkijalle aina uusi ja arvaamaton.
Jouluaatto piirtää tajuntakeskuksen, jonka sisällä asuu monta eri-ikäistä minuutta, puumajan polvihousuisesta viattomasta aavistajasta aina kokemusten illuusiottomaksi väsyttämään yksineläjään saakka.
”Lapsille aikuisten maailma on menetetty maisema”, Bargum kirjoittaa ja saattaa tarkoittaa juuri kuvitelmien kuolemaa.
Vähän aiemmin kohtaamme Jouluaaton keskushenkilön tunnistamassa itsensä apeasta muistosta puolison kanssa etelänlomalla, ikään kuin jo ihmisikä sitten:
”Meidän välillämme kasvoi hiljaisuus, meistä oli tullut yksi pariskunnista, jotka syövät kokonaisen päivällisen sanomatta sanaakaan.”
Prosaistinakin Bargumissa asuu näytelmäkirjailija, joka luo kohtauksia ja antaa niiden puhua kaikkitietävästi mestaroivan kertojaäänen sijaan. Kaikkea ei todellakaan tarvitse sanoa, kepeät siirtymät olemassaolon suurien ja pienien kysymysten välillä nousevat hyveiksi, ja kuiskaus kuuluu paremmin kuin huuto.
Lukijalle siunautuu ylellinen olo: jutun juju kulkee askeleen, pari arvauksen edellä. Täysin ravittu myös: pois veistämisen taitoon perustuva Jouluaatto antaa kokonaisen elämäkerran vain muutamalla kymmenellä sivulla.
Takakannen mainosteksti kehtaa verrata Bargumin novellien tunnelmaa Chopinin etydeihin: ”surumielinen ja haikea muttei kuitenkaan alistunut.”
Täytynee palata Bargumin vilkkaimpiin vuosikymmeniin saakka, kun Chopinin etydeillä on myyty mitään. Ellei kauemmaksikin, sillä markkina vieroksuu yleviltä kalskahtavia leimoja.
Vertaus kuitenkin toimii.
Bargumin asteikolla hänen kokoelmansa viimeisen, liki avausnovellin veroisen ”etydin” lopetusta voisi luonnehtia suorastaan riehakkaaksi maton vetämiseksi kattauksen alakuloon tottuneen lukijan jalkojen alta, elämän voitoksi.
Edes ikämies, mukamas kaiken nähnyt, ei sittenkään pysty käsikirjoittamaan omaa tarinaansa valmiiksi.
