Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Palkitun lontoolaiskirjailijan Mohsin Hamidin hieno pienoisromaani tutkii minuutta ja toiseutta oivaltavasta näkökulmasta.
Kirjailija Mohsin Hamid on syntynyt vuonna 1971 Lahoressa Pakistanissa. Hän asuu Lontoossa. Kuva: Jillian Edelstein
Toni Jerrman
Romaani
Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (The Last White Man). Suom. Jaakko Kankaanpää. Otava. 127 s.
Pakistanissa syntynyt mutta sittemmin Lontooseen kotiutunut Mohsin Hamid on voittanut romaaneillaan lukuisia palkintoja. Hänen uusin teoksensa on pienoisromaani Viimeinen valkoinen mies.
Sen perusidea on mitä mainioin, mutta vielä enemmän ihastuttaa se, ettei kirjailija ole jäänyt yhden ajatuksen vangiksi: teos kurkottaa alkuasetelmastaan kiitettävän moneen suuntaan.
Romaani käynnistyy samaan tapaan kuin Franz Kafkan klassinen Muodonmuutos-novelli. Tosin tällä kertaa päähenkilö, keski-ikäinen valkoinen Anders, huomaa herätessään muuttuneensa ihonväriltään ruskeaksi. Tämä synnyttää hänessä hämmennystä ja kauhua.
Vaikka Anders ei ole mielestään rasisti, maailmassa vallitsevat kulttuuriset asenteet ovat juurtuneet niin syvälle hänen ajatteluunsa, että hän pelkää omaa peilikuvaansa.
Käytännössä Anders kokee olevansa ansassa vihamielisessä seurassa silloinkin kun on yksin kotonaan. Tämä rapauttaa sekä hänen omakuvaansa että identiteettiään.
Anders huomaa myös nopeasti, kuinka eri tavoin häneen suhtaudutaan uuden ihonvärin myötä. Samalla hän joutuu kohtaamaan kaikki ne ennakkoluulot, jotka rasittavat tummaihoisten ihmisten elämää.
Aihepiirin käsittely laajenee ja syvenee, kun yhä useampi valkoinen muuttuu ruskeaksi. Ilmiö ajaa valkoisen vallan kannattajat kaduille ja synnyttää mitä ihmeellisimpiä salaliittoteorioita.
Taustalla vaikuttaa absurdi käsitys, jonka mukaan ”meikäläiset” ovat kaikin tavoin parempia ja arvokkaampia kuin ”ne toiset”. Ikään kuin ihonväri määrittelisi ihmisen luonteen ja arvon.
Romaanin satiiriset piikit iskevät moniin nyky-yhteiskuntia piinaaviin ilmiöihin. Vielä tärkeämpää on kuitenkin teoksen elämänmakuisuus ja ihmisläheisyys.
Tämä osio nousee esiin Andersin ja hänen Oona-tyttöystävänsä kautta. Heistä kumpikin on hukassa elämänsä suunnan kanssa, ja heidän keskinäinen yhteytensä on ailahtelevalla pohjalla. Teemaan kytkeytyy oleellisesti myös parivaljakon suhde omiin vanhempiinsa.
Molemmat ovat menettäneet ennenaikaisesti perheenjäseniä. Anders äitinsä ja Oona isänsä ja veljensä. Nyt Andersilla on tukena ja turvana vain ennen niin vahva mutta heikoksi ja haavoittuvaiseksi käynyt isänsä ja Oonalla rasistiseen maailmankatsomukseen nojaava äitinsä.
Tätä kautta kirjassa tutkaillaan isien ja poikien sekä äitien ja tyttärien suhdetta sekä sukupolvien välisiä eroja. Puntariin asettuvat ääretön rakkaus ja pettymys omaan jälkikasvuun sekä maailmankuvien ristiriidat.
Kaiken surun ja muutoksen keskellä on silti tilaa myös onnelle, anteeksiannolle ja uusille aluille.
Hamid kuljettaa tarinaa eteenpäin pitkinä virkkeinä, jotka venyvät välillä yli puolenkin sivun mittaisiksi. Tyylilaji tuottaa usein vaikeasti hahmotettavia kokonaisuuksia, mutta Hamid ja teoksen taiten suomentanut Jaakko Kankaanpää saavat kielen soimaan ja kerronnan virtaamaan. Se tuo lukukokemukseen kiehtovaa poljentoa.
Viimeinen valkoinen mies on ajatuksia herättävä allegoria ja syvästi inhimillinen pienoisromaani, joka kasvaa paljon sivumääräänsä merkittävämmäksi teokseksi.
