Kirja-arvostelu | Merkkikirjailijan esikoisteoksen lukeminen on suorastaan liikuttava kokemus

W. G. Sebaldin poikkeuksellisen hieno esikoisteos odotti suomentamista yli 30 vuotta.

Runot

W. G. Sebald: Luonnon mukaan (Nach der Natur). Suom. Kari Aronpuro. Palladium & Ntamo. 104 s.

Saksalaissyntyisen Winfried Georg Maximilian Sebaldin (1944–2001) esikoisteoksen suomentamista on saatu odottaa 34 vuotta. Tiettävästi suomennosprojekti on ollut suunnitelmissa ja työn alla jo vuosia. Kirjallisuustapahtumien yhteydessä syntyneissä pöytäkeskusteluissa aihe on noussut vuosien varrella tämän tästä esiin kysymyksen muodossa: onkohan se joskus vielä tulossa?

Nyt se on täällä runoilija Kari Aronpuron suomentamana. Luonnon mukaan, alkuperäiseltä nimeltään Nach der Natur, on muodoltaan hyvin erilainen kuin Sebaldin tunnetuimmat teokset, kuten Saturnuksen renkaat, Austerlitz tai Vieraalla maalla.

Mutta kirjailijan ääni on jo esikoisteoksessa hyvin tunnistettava.

Sebald oli alkuperäisen teoksen julkaisun aikaan 44-vuotias esikoiskaunokirjailija, mutta jo hyvin kokenut kirjallisuudentutkija.

Saksalaisessa Wertachin pienessä kaupungissa syntynyt Sebald muutti 1960-luvun puolivälin jälkeen Englantiin ja suoritti maisterin tutkinnon Manchesterin yliopistossa. Vuodesta 1970 lähtien aina kuolemaansa saakka hän toimi tutkijana ja opettajan Itä-Anglian yliopistossa Norwichissa.

Myöhään debytoineen kirjailijan tuotannossa yksi silmiinpistävä piirre on suorastaan kadehdittava lukeneisuus ja kyky assosioida omaksutun tietoaineiston sisällä. Esimerkiksi Saturnuksen renkaissa hän hyppelehtii kevyesti taidokkaasta essee- ja reportaasimaisesta matkakerronnasta filosofiaan sekä sillianekdootteihin ja -faktoihin.

Sebaldin taito on niin ilmiömäinen, että se voi muuttaa lukijansa kirjallisuuskäsityksiä.

Myös Luonnon mukaan on häkellyttävä teos. Se koostuu kolmesta pitkästä sikermästä, eli moniosaisesta runosta, joissa näkyy Sebaldin historian tuntemus ja sen soveltaminen kirjallisuuteen eri henkilöiden kautta.

Jokaisen sikermän lähtöpisteenä on yksi henkilö, josta runo assosioi universaaliin. Ensimmäinen käsittelee taidemaalari Matthias Grünewaldia, toinen luonnontieteilijä-tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Stelleriä, ja kolmas Sebaldia itseään.

Sebaldin pitkien säkeiden lainaaminen ei ole sanomalehtikritiikissä erityisen mielekästä, mutta kuvaavan palan tarjoaa Sebaldin analyysi Grünewaldin maalauksista:

”Äkkikauhusta mutkalle vääntyvä kaula, tavallinen kautta Grünewaldin tuotannon, jättää kurkun paljaaksi ja kääntää kasvot päin häikäisevää valoa, on ruumiin äärimmäistä ilmausta siitä, että luonnossa ei vallitse tasapainoa, vaan se tekee sokeasti häijyn kokeen toisensa jälkeen kuin mieletön askartelija, joka heti turmelee sen, minkä on juuri onnistunut luomaan.”

Sebaldin modernistinen runous on poikkeuksellisen kertovaa, jossa loppusoinnuilla ei ole väliä, vaan rytmi syntyy kertovuudesta, joka on hyvin lähellä proosaa ja kaukana perussäkeestä.

Helposti voisi hämmentyä, että miksi teos on ylipäätään kirjoitettu runon muotoon, mutta taidehistoriaan jatkuvasti viittaava kirja ehdottaa tulkintaa triptyykistä. Nimenomaan runomuodossa Luonnon mukaan avautuu kauniisti osa kerrallaan kuin alttaritaulu. Proosamuoto arkistaisi ja laimentaisi tulkintaa.

Sebald julkaisi runojaan lehdissä jo 1960-luvun alkupuolella, joten mistään hapuilevasta esikoiskirjailijan kokeilusta ei ole ollut kysymys. Muoto oli kirjallisuudentutkijalta tarkkaan harkittu, joskin epätyypillinen.

Suosittu mielipide on, että Sebaldin kirjoitustyyli soveltuu paremmin romaanimuotoon, johon hän debyyttinsä jälkeen ensisijaisesti keskittyi. Silti esikoisteoksen liian vähälle huomiolle ei tunnu olevan muuta perusteltua syytä kuin se, että romaani on runoteosta populaarimpi ja helpommin myytävä muoto.

Teoksesta on kiinnostuttu vasta sen jälkeen, kun Sebaldin romaanit nousivat kansainväliseen suosioon. Silti kiinnostus on ollut verrattain vähäistä, ja vastaanotto tasoa ”ei yhtä hyvää kuin romaanit.”

Runojen kertova luonne johtaa siihen, että ne etenevät lineaarisesti ja kronologisesti kohti kliimaksia. Luonnontieteilijä on ajan metodien mukaan myös tutkimusmatkailija, jonka tarina jännittyy uhrausten ja saavutusten välille.

Sebaldin runojen teema kautta linjan on ihmisen kaoottinen suhde luontoon; halu ja yritys hallita sekä tulkita luontoa mahdottomuuden uhalla, joka johtuu lopulta alistumiseen.

Eniten lyyriseen kurkottaa teoksen viimeinen sikermä, Synkkä yö väistyy, joka lähtee liikkeelle Sebaldin vanhemmista, sodan kauhuista ja niiden keskellä alkaneesta raskaudesta. Tämä on ollut esimakua siitä humaanista tematiikasta, jota Sebald on käsitellyt myöhemmässä tuotannossaan.

Omaelämäkerrallinen, uneen päättyvä runo, on teoksen hienoin niin kielellisesti kuin rakenteellisesti. Se saa suorastaan toivomaan, että ihmiset alkaisivat sankoin joukoin ostaa runokirjoja, niin ehkä runomuotoisia elämäkertoja tehtäisiin.

Hyvän kirjallisuuden lukeminen on parhaimmillaan suorastaan kehollinen kokemus, joka ujuttautuu ihon alle: lukiessa kädet kihelmöivät innostuksesta, iho menee kananlihalle, silmät kostuvat liikutuksesta. Luonnon mukaan on tällainen teos.

Liikutus liittyy asiasisällön sijaan kielelliseen ja kertovaan kohosteisuuteen. Se synnyttää affektiivisuutta, jota kaunokirjalliselta taiteelta odottaa, mutta nykyään liian harvoin saa. Sebaldin teos on poikkeuksellisen hieno kirja.