Kirja-arvostelu | Olli Jalosen mestarillinen romaani näyttää, miten opiskelijasta tehdään ilmiantaja – Voisiko kirjailija voittaa kolmannen kerran Finlandian?

Tuplasti Finlandialla palkittu Olli Jalonen kirjoittaa kuin ironiaa ei olisi keksittykään.

Romaani

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. Otava. 509 s.

Olli Jalosen (s. 1954) rauhallisissa lauseissa on niin mukavaa levätä. Silloinkin, kun kirjan aiheena ovat suomettuminen, urkinta ja lamavuodet.

Stalker-vuosien päähenkilö-minäkertoja on Jalosen lukijoille tuttua tyyppiä. Nuori, hieman tietämätön ja hyvin miellyttämisenhaluinen. Erinomaista materiaalia maailman – ja romaanin – muokattavaksi.

Eletään vuotta 1974, kun päähenkilöä pyydetään salaiseen tutkimusprojektiin. Hän suostuu, miksei suostuisi. Kuitenkin mieleen hiipii epäilys siitä, että projektiin liittyy jotain arveluttavaa.

Päähenkilön tehtävänä on kerätä tietoja jokusesta vanhasta koulutoveristaan. Nuuskimisen syyksi kerrotaan, että perusteellisen kohorttitutkimuksen avulla saataisiin luotua pienoismalli koko Suomesta ja sen asennemaailmasta. Yksilöistä yleiseen.

Päähenkilöstä tuntuu hienolta osallistua johonkin näin suureen ja tärkeään. Eikä lisätienestistä ole tuoreelle yliopisto-opiskelijalle haittaa.

Kolmattakymmentä proosateosta julkaissut Jalonen kirjoittaa kuin ironiaa ei olisi koskaan keksitty. Stalker-vuosien kertojanääni on harvinaislaatuisen vilpitön. Se ei pyri nokkeluuksiin vaan antaa tarinan tulla, sellaisenaan ja kaunistelematta.

Paikoin päähenkilö haluaisi kyllä selittää: silloin en vielä ymmärtänyt, olin naiivi.

Tiedonkeruu alkaa pian tehdä hallaa sosiaaliselle elämälle. Päähenkilön vapaa-aika kuluu tapaamisten valmistelussa ja niistä raportoinnissa, eikä yhteydenpidolle muihin ihmisiin jää aikaa. Ystävät korvautuvat seurattavilla.

Koulutuksissa on neuvottu, miten kohteen lähestyminen hoidetaan sulavasti ja huomaamatta. Se voi tapahtua kuntosalilla, yliopiston ruokalassa tai kadunkulmassa. Ja kun kontakti on luotu, pitää ruveta kautta rantain selvittämään kohteen poliittisia näkemyksiä.

Itsestään ei saa antaa paljon mitään. On vain kuunneltava ja pantava merkille.

Hiljalleen päähenkilön persoona haalistuu. Hän keskittyy miettimään, mitä projektin johto haluaisi kuulla, ja asettelee sanansa raporteissa sen mukaan. Joskus hän silottelee totuutta toisten eduksi, toisinaan omakseen.

Hän ajautuu eteenpäin ja syvemmälle. Myös opiskelujen jälkeisessä työelämässä hän päätyy tekemään asioita, joita ei tee mieli ajatella iltaisin.

Lastu lainehilla.

Jalosen teksti on simppeliä ja mutkatonta. Siellä täällä hän viljelee pieniä totuuksia elämästä. Jossakin toisessa kirjassa ne voisivat kuulostaa banaaleilta tai jopa typeriltä, mutta Stalker-vuosien päähenkilön suuhun ne passaavat.

”Yritin mennä uudestaan nukkumaan mutta olo oli jo repaleinen. Nostin peiton kaulaan asti ja hain unta mutta ajatuksia oli enemmän kuin tyhjää eikä silloin enää nukahda.”

”Mitä minun asiani kenellekään kuuluivat ja mitä hän niitä muisteli ja alkoi kysellä. Koska sellaiset kohdat tulivat mieleen ensimmäiseksi niiden oli täytynyt olla päällimmäisinä unen alla.”

Jalonen katselee päähenkilöään empaattisesti mutta rehellisesti. Yhtä hyvin katseen kohteena voisi olla koko ihmiskunta. Miten pieniä, vähäpätöisiä ja tavallisia me olemme. Miten rakastettavia ja rasittavia.

Stalker-vuosien suurimmaksi kysymykseksi nousee se, missä määrin aika ja sen olot vaikuttavat ihmiseen. Olemmeko vain kulloisenkin ympäristön tuotteita vai voimmeko päättää suunnasta itse?

Jotkut päähenkilön ympärillä tuntuvat päättävän, ja hänkin yrittää. Se vain osoittautuu vaikeaksi, jopa vaaralliseksi.

Jalonen toteuttaa romaanillaan juuri sen tavoitteen, joka kohorttiprojektilla nimellisesti on: esittää ajan kuvan yksilön kautta. Kuva on huolellisesti piirretty ja todistusvoimainen.

Suomi ei ole irrallaan maailmasta eikä muita parempi. Meidän lähihistoriassamme on paljon mustaa tai vähintäänkin harmaata, jota pitää tarkastella kriittisesti.

Kommentti

Kolmas Finlandia nostaisi Olli Jalosen ohi Bo Carpelanin ja Jukka Viikilän

Vuonna 1990 Olli Jalonen sai ensimmäisen Finlandia-palkintonsa väärästä romaanista. Isäksi ja tyttäreksi oli sinänsä ansiokas mutta silti vain täydennyssirpale edellisen vuoden historialliseen suurromaaniin Johan ja Johan.

Tuolloin Finlandiaan liittyi elämän­työ­tunnustuksen sävy, vaikka se sääntöjen mukaan myönnettiinkin yhdelle teokselle.

Silloisessa sihtauksessa Jalonen oli Johanin ja Johanin ilmestyessä vielä kovin nuorikin, vain 35-vuotias.

Jalosen toinen Finlandia vuonna 2018 osui täysin kohdalleen, kun 1600-luvulle ja järjen kamppailuun uskoa vastaan sijoittuva Taivaanpallo voitti.

Kahteen kertaan tunnustuksen ovat sen pian 40-vuotiaassa historiassa Jalosen lisäksi napanneet Bo Carpelan ja Jukka Viikilä. Ensin mainittu kauan sitten, jälkimmäinen ihan viime vuosina.

Kolmanteen kruunaukseen ei liity mitään periaatteellista estettä. Siitä vaan, jos esiraati marraskuussa ja diktaattori joulukuun alussa sen kokevat oikeaksi ratkaisuksi.

Ehdokkuusennätys kuuluu jo nyt yksin Hämeenlinnan puurtajalle. Viisi.

Aika monta syksyn romaania on vielä ilmestymättä, ja sitäkin useampi yhä lukematta. Joten eipä jaeta vielä mitään.

Ja mitä kirjailijoihin tulee, heille tärkeintä ovat aina lukijat.

Antti Majander

Lue lisää: Vuonna 1989 Olli Jalonen matkusti paratiisisaarelle ja sai ”hirveän voimakkaan” idean, jonka kypsyttelyssä meni 30 vuotta – Keskiviikkona saarikirja sai Finlandia-palkinnon

Lue lisää: Olli Jalonen nousi historiallisesti Bo Carpelanin rinnalle kahdella Finlandia-palkinnolla