Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Neljäs Édouard Louis -suomennos tarjoaa lämpöä ja jopa optimismia.
Kirjailija Edouard Louisia on verrattu tuoreeseen Nobel-voittajaan Annie Ernauxiin. – Louis kuvattuna Pariisissa lokakuussa 2019. Kuva: Benjamin Malapris / The New York Times
Eveliina Mäntylä
Romaani
Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Combats et métamorphoses d'une femme). Suom. Lotta Toivanen. Tammi. 110 s.
Ranskan ylistetyimpiin kirjailijoihin kuuluvalta Édouard Louisilta, 30, osaa odottaa kolmen suomennoksen jälkeen tietynlaista kolkkoa ja kainostelematonta kurjuuden kuvausta.
Siinä missä aiemmat omakohtaiset teokset Ei enää Eddy, Väkivallan historia ja Kuka tappoi isäni näyttäytyvät kirjallisina kostoina tai syytteinä ranskalaisen yhteiskunnan luokkaeroja ja patriarkaalisia arvoja vastaan, uusimmassa suomennoksessa Naisen taistelut ja muodonmuutokset on aivan toisenlaista lämpöä ja jopa optimismia.
Kooltaan pieni uutuus on alkuvuonna suomeksi ilmestyneen Kuka tappoi isäni rinnakkaisteos. Ensin julkaistu, poliittista pamflettia muistuttava teos kertoo kirjailijan väkivaltaisesta isästä ja syyttää vimmaisesti, miten kankeat yltiömaskuliinisuuden ihanteet yhdistettynä köyhyyteen ja näköalattomuuteen tuhoavat ihmisen ja tekevät hänestä lähes vääjäämättä elävän ruumiin.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on lohduttoman rinnakkaisteoksen vastinpari, tarina siitä, miten kurjuudesta irtautuminen on tiettyyn pisteeseen asti mahdollista. Muodonmuutoksen voi saavuttaa ja nähdä kauemmaksi.
Kaikki alkaa yhdestä vanhasta valokuvasta, jota minäkertoja katsoo. Kuvassa on hänen äitinsä nuorena: onnellisena ja vapaana.
Kuva on otettu aikana ennen kuin äidilliset velvoitteet, väkivaltaiset viinaan menevät puolisot ja yhä pahenevan köyhyyden sanelema osattomuus olivat tukahduttaneet unelmat ja pakottaneet kuvan naisen kodin sisään toistamaan samaa puuduttavaa rutiinia kuin vankilassa.
”Kaksikymmentä tuhottua vuotta”, Louis kiteyttää tyylilleen ominaisesti.
Kirja perkaa äidin ja pojan monimutkaista suhdetta. Keskiössä on fyysinen ja henkinen etääntyminen, joka alkaa siitä, kun kertoja yritti lapsena piilottaa äidiltään homoseksuaalisuutensa.
Etääntyminen kiihtyy, kun hänestä tuli ”luokkaloikkari kostoksi” menemällä maineikkaaseen lukioon ja siitä eteenpäin yliopistoon. Taustalla velloo häpeä omasta taustasta ja siten myös äidistä.
Äitinsä tuhottuihin vuosiin Louis löytääkin osasyyllisen myös itsestään. Vaikka ”tuhoaminen” on tapahtunut vastoin tahtoa, onhan hän ollut vasta lapsi, kertoja ottaa vastuuta:
”Miten olisin voinut moittia sinua reaktiostasi, sehän oikeastaan vain osoitti, että olin voittanut, koska kaikki ne vuodet olin onnistunut salaamaan oman elämäni sinulta ja itse asiassa estänyt sinua olemasta äitini?”
Louisia on verrattu etenkin toiseen ranskalaisesta työväenluokasta ja luokkaeroista kirjoittavaan ranskalaiskirjailijaan, kirjallisuuden tuoreimpaan Nobel-voittajaan Annie Ernaux’hin.
Naisen taistelut ja muodonmuutokset saa ajattelemaan Ernaux’ta enemmän kuin Louisin aiemmat suomennokset. Myös tässä perataan menneisyyttä valokuvan avulla, kuten Ernaux’n Vuodet-teoksessa ja tallennetaan muotokuva vanhemmasta, kuten tänä syksynä suomennetussa yhteisniteessä Isästä / Äidistä.
Louis, joka yhdistää Ernaux’n tavoin omakohtaisen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen, onkin nimennyt nobelistin yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen.
Uutuus on paitsi Louisin äidin muotokuva, mutta myös voimakas kertomus siitä, kuinka kaikennielevää köyhyys on: rahan puutteen lisäksi siihen kuuluu ennen kaikkea yhteiskunnallinen osattomuus ja ulkopuolisuus, josta on vaikea pyristellä irti. Mihin äiti oikein menisi, jos hän ottaisi avioeron?
Kun äiti uskaltaa lopulta tehdä elämänlaatuaan parantavan ratkaisun ja päätyy omanlaisekseen ”pariisittareksi”, näkyy äidissä ja pojassa häivähdys samankaltaisuutta.
Tekstistä huokuu lämpöä ilman kaunistelua ja äidin oma ronski ääni putkahtelee ajoittain esiin. Lisäksi, vaikka teos on ilman muuta kunnianosoitus ja anteeksipyyntö, on sen kohteella omat viallisuutensa.
Samalla kirja vangitsee jotain yleistä naiseudesta ranskalaisen työväenluokan kontekstissa. Louis pohtii lyhyesti myös omaa paikkaansa kertojana, tarkemmin naiseuden ja mieheyden sanelemia ehtoja. Voiko hän miehenä ymmärtää äitiään?
Lopulta kyse ei ole tietyn sukupuolimääritelmän kanssa kasvamisesta, vaan siitä, miten tietyt ihanteet joko täyttää tai ei täytä, kuten Louis, ja mitä vastaan pitää silloin selvitäkseen taistella.
