Kirja-arvostelu | Runoilija pohtii ihmisen paikkaa joukko­sukupuuttojen maailmassa ja loikkaa epäilyttävän kevyesti avaruuden laidalta Alepan hyllylle

Mikko Rädyn esikoiskirja on monipuolisen runoilijan vahva näyttö, joka pureutuu luontokatoon ja sukupuuttoihin.

Runot

Mikko Räty: Borelia. Tammi. 78 s.

Esikoisrunoilijoilla on usein painetta sanoa maailmasta kaikki olennainen, sillä kuka tietää, vaikka ensimmäinen kirja jäisi viimeiseksi.

Korkealla tasolla aloittavalle runoilija Mikko Rädylle en moista kohtaloa toivo, vaikka kirjassa vilisee muinaiseläimiä supernorsu deinotheriumista liskolintuihin ja vaikka Rädyn loikka avaruuden laitamilta Alepan hyllylle on epäilyttävän kevyt.

Borelia on järjestetty osastoihin Luonnontieteellisen museon pohjakaavan ja salien entisten nimien mukaan. Neuvonnasta edetään luiden, hyönteisten, lintujen, nisäkkäiden ja mineraalien kautta juhlasaliin. Hieman samanlaista rakennetta hyödynsi Kaija Rantakarin viimevuotinen Salit-runoteos, mutta siinä käyskenneltiin ja haltioiduttiin kuvataiteen äärellä.

Teoksen nimi viittaa pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen. Vaikka kirjassa esiintyvä lajisto fossiileja myöten taitaa olla leveyspiireillemme ominaista ja runojen puhunta ympäristöön sopivan jäyhää, on kirjassa kyse koko maapallon (ellei maailmankaikkeuden) yhteisistä asioista. Niiden hoitoon ei voi äänestää vaikuttajaa, vaan homma on ulkoistettu runoilijoille.

Rädyn kirjassa erityisen vaikutuksen tekee tiiviiseen muotoon varsin helppolukuisesti solahtavan tiedon määrä. Jos et ehdi kahlata läpi hyllymetreittäin evoluutiobiologiaa, ekologiaa, kosmologiaa ja paleontologiaa, jonkinlaista intuitiivista kokonaishahmotusta voi saada alle satasivuisesta runokirjasta.

Enemmän kuin tiedosta sinänsä kyse on kuitenkin siitä, miten tietoon tulisi suhtautua. Ja mitä lopulta edes tiedämme. Ja miten elää sen tiedon kanssa.

Borelia on ekokriisien ajan kirja, jossa joukkosukupuutot ja luontokato pakottavat ihmisen arvioimaan paikkaansa maailmassa, ei itse itsensä aateloineena luomakunnan kruununa vaan äärimmäisen monimutkaisen verkoston osana ja tuhoagenttina.

”Se, ettemme vielä kykene ymmärtämään kaikkeuden kokonaisrakennetta / ei tarkoita, että joskus ymmärtäisimme”, Räty kirjoittaa, ja tyrmää ajassamme aaltoilevan tieteisuskovaisen hybriksen.

Erilaisten rajallisuuksiemme tiedostaminen lienee viisaampi elämänasenne kuin yrityspomojen retkikunnan liukastelu sulavan Mt. Innovation -vuoren huipulla, josta ikäväksemme saimme hiljattain lukea.

Runolavoilla esiintynyt ja näytelmiä kirjoittanut Räty taitaa lyyrisen arkeologian lisäksi kertovat muodot. Hyönteissalissa totunnaiset roolit kääntyvät ympäri, ja harvenevat hyönteiset saavat kirjoittaa ihmisistä: ”Miten hyönteinen tulisi määritellä. // Esimerkiksi: Ilman meitä sinä lakkaat olemasta. Siis tutki.”

Vakavia teemoja Räty elävöittää mustalla huumorilla, absurdeilla leikkauksilla ja rekisterinvaihdoksilla: ”Mistä sisäsyntyinen totalitarismin kaipuu, halu tulla käskytettäväksi? // Vastaus näyttäisi liittyvän niihin evolutiivisiin muutoksiin, joita lajin on historiassaan käytävä läpi, ennen kuin se voi kehittyä ääliöksi.”

Eräässä runosarjassa sika sohii sorkallaan voileivän alas aamiaispöydästä. Leipä ei lätsähdäkään lattiaan vaan kieppuu vuosikymmeniä tulevaisuuteen, jossa näkee ”algoritmien hyperbolisen nakseen tunkeutuvan kaiken maannoksen läpi ja (--) Pääsiäissaarten kivisilmäin sulkeutuvan aaltoihin”.

Tällä lailla profetoimaan äityessään Borelia on heikoimmillaan, aivan kuin sen dystooppinen potentiaali hiipuisi konkreettisten tulevaisuudenkuvien äärellä. Teos olisi minusta pärjännyt ilman elegisen paisuttelevaa loppurunoaan, pikemmin harvenevan, minimaalisen lauseaineksen varassa.

Laadukas runous on eräänlainen ilmapuntari, joka reagoi ajan liikkeisiin nopeammin kuin proosa.

Silti runokokoelmat ovat sen verran työläitä kirjoittaa, että ne onneksi harvoin ehtivät mukaan innovaatiovuorille tai jauhojengeistä höpisemään. Kollektiivisia traumoja ja ajan huolenaiheita kanavoidessaan runo parhaimmillaan tavoittaa olemassaolon syvempiä rakenteita.

Rädyn esikoinen on toistaiseksi painokkaimpia puheenvuoroja uudessa kotimaisessa ekorunoudessa, ja lähestyttävyydessään suositeltavaa luettavaa heillekin, jotka harvemmin tarttuvat nykyrunoon. Nimi kannattaa painaa mieleen, ja voi olla, että siihen törmää vielä esitystaiteenkin parissa.

Helsingin Sanomien palkinto vuoden parhaalle esikoisteokselle jaetaan marraskuussa.