Vankeja louhimassa kiveä omatekoisin työkaluin. Kirjan kuvitusta. Kuva: Memorial-yhdistys
Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Anne Applebaumin suurteos piikkilankojen pysyvyydestä itärajamme takana saatiin suomeksi 20 vuoden odotuksen jälkeen.
Tietokirja
Anne Applebaum: Gulag – vankileirien saariston historia (Gulag: A History). Suom. Antero Helasvuo. Siltala. 720 s.
Menneenä syksynä uutisoitiin ”historiallisesta hetkestä” maamme itärajalla. Puomit laskeutuivat raja-asemilla, Suomi sulkeutui, venäläiset eivät enää olleet tervetulleita maahamme.
Joskus on ollut toisin. Vielä sata vuotta sitten Suomi otti avosylin vastaan railona avautuneen rajan takaa rämpineet pakolaiset.
”Vankimäärä kasvoi nopeasti, vartijoita ei ollut riittävästi, leirit olivat suhteellisen lähellä Suomea”, kirjoittaa Anne Applebaum teoksessaan Gulag – vankileirien saariston historia. Sitaatti viittaa Stalinin Neuvostoliittoon ja sotienväliseen aikaan. Yksinomaan vuonna 1930 neuvostorajavartijat pysäyttivät toista tuhatta karkuria.
Siihen mennessä Suomeen oli jo livahtanut satoja ryysyläisiä, ja heidän todistuksensa vei maailmalle viestiä historian laajimman vankileirijärjestelmän synnystä.
Sitten Suomen korostunut asema pakkotyöläisten pakopaikkana päättyi. Rajan itäpuolelle kohosi 1930-luvulla tuhti aita, ja samalla leiriverkoston painopiste siirtyi tuonnemmaksi, lopulta Uralin yli Siperiaan.
Vihollinen pidätetään työpaikalla – neuvostomaalaus, 1937. – Kirjan kuvitusta. Kuva: The David King -kokoelma
”Otimme puusoikon, saimme kupillisen kuumaa vettä, kupillisen kylmää vettä ja pienen palan mustaa, inhottavanhajuista saippuaa.” – Kirjan kuvitusta. Kuva: Garf
Lagpunktin portti Vorkutassa (kyltissä lukee: ”Työ Neuvostoliitossa on kunnian, maineen, uljuuden ja sankaruuden asia”). – Kirjan kuvitusta. Kuva: Garf
Anne Applebaumin Pulitzer-palkittu merkkiteos neuvostoleirien historiasta asettuu nyt suomeksi viimein ilmestyessään vankkaan jatkumoon. Kiinnostus kommunistiterroria ja sen muistoa kohtaan on kasvussa meillä ja muualla, vaan ei välttämättä Venäjällä.
Kuten Applebaum sanoi lokakuussa 2022 HS:n haastattelussa, tätä historiaa ei nyky-Venäjällä käsitellä oikeastaan millään tavalla, ja se selittää paljon siitä, mitä siinä maassa nyt tapahtuu.
Gulagina tunnettu leirijärjestelmä sai alkunsa vuonna 1917. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin yksittäisiä leirejä oli jo tuhansia ja niillä miljoonia vankeja.
Käytännöt vaihtelivat, mutta haastavat sääolot sekä ravinnon ja vaatetuksen niukkuus vallitsivat kaikkialla. Vankiyhteisöt muodostivat omia erillisiä selviämisen kulttuurejaan. Kuolleisuus heilahteli rajusti; siihen vaikuttivat ajankohdan ja maantieteellisen sijainnin lisäksi leiriherrojen tavat.
Leirien läpi kulki arvioiden mukaan 18 miljoonaa ihmistä. Lähes kolmasosa heistä ei koskaan palannut kotiin.
”Jos sinulla on oma kulho, saat annoksen ensin.” – Kirjan kuvitusta. Kuva: Memorial-yhdistys
Vorkuta-gulag, yksi Neuvostoliiton päävankileireistä vuonna 1945. Kuva: Garf
Alkukielellä englanniksi Gulag valmistui lähes 20 vuotta sitten, ja massiivisuudestaan huolimatta se on edelleen pätevin suurelle yleisölle suunnattu tietokirja karusta aihepiiristä. Voidaan kai puhua alan klassikosta. Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie (2019) on hivenen hoikempi, matkakirjatyyppinen katsaus gulagiin, jossa menneisyys avautuu kauhujen raunioilla kulkiessa.
Amerikkalainen Applebaumkin kierteli jälkikommunistisella Venäjällä. Hänen tekstinsä nojaa silti monen maan arkistoihin, tutkimuksiin ja muistelmiin. Tai oikeastaan arkistolöydöt ja akateemiset tutkimukset tukevat hänen kerronnassaan leirinkävijöiden todistuksia.
”Tämän kirjan keskiössä eivät ole tunteet ja politiikka, jotka pitkään saartoivat Neuvostoliiton keskitysleirien historiankirjoitusta”, johdantosivuilta voidaan lukea. ”Sen tilan täyttävät nyt uhrien kokemukset.”
Keskitysleiri, puhekielen kontslager, oli käypä nimitys Leninin valtavuosina, ja sen termin natsit tunnetusti omaksuivat. Silloin taas Stalinin maassa siirryttiin tarinoimaan tuomittuja hellien hoitavista ”ojennustyöleireistä”, jotka vankien suussa vääntyivät tappotyöleireiksi.
Neuvostoleirien suuri käänne selittyy pitkälti juuri Stalinilla. Vaikka vangitsemisia oli tehtailtu mielivaltaisin perustein kommunistikomennon alusta asti, vasta 1930-luvun teollistamiskiihko ja maatalouden pakkokollektivisointi tuottivat akuutin työvoimatarpeen.
Ruplia säästyisi, jos hakun tai sirpin heiluttajille ei maksettaisi. Näin vaihtui Neuvosto-Karjalassa ja Vienanmeren liepeillä virinnyt varhainen leirisaaristo systemaattiseen orjatyöhön, Applebaumin sanoin ”leiriteolliseen kompleksiin”, jolla piti olla kansantaloutta pönkittävä vaikutus. Vangit rakensivat esimerkiksi asuinalueita, kaivoskaupunkeja ja edelleen käytössä olevia teitä.
Ruoskan katsottiin riittävän kiihokkeeksi. Ennen pitkää – Applebaumia edelleen lainaten – oli ”vaikea erottaa, lisäsikö (Stalin) pidätysten määrää rakentaakseen lisää leirejä vai rakensiko hän lisää leirejä saadakseen tilaa uusille pidätetyille”.
Vain se oli helppo havaita, että pakkotyö ei kannattanut. Sotien jälkeen piikkilankaimperiumi entisestään paisui, samoin siellä teetetyn työn tehottomuus.
”Vankityövoiman todellinen tuottavuus on äärimmäisen alhaista”, erään vangin leiriherroille osoittamassa kirjeessä luki. ”Toisenlaisissa työoloissa puolet samasta väkimäärästä pystyisi tekemään kaksinkertaisen määrän työtä verrattuna vankien nykyisin tekemään.”
Reformeja kaavailtiin, kannustimia kehiteltiin, mutta vasta Stalinin kuoltua leiriteollinen kompleksi ajettiin alas. Sortovalta toki jatkui ja supistettu leiriverkosto mielipidevankeineen säilyi 1980-luvulle asti.
Sen koki lopulta liki 30 miljoonaa henkeä, kun inkeriläisten tapaiset karkotetut neuvostokansalaiset huomioidaan. Miljoonat jäivät sille tielle
Neljä leirinjohtajaa, Kolyma, 1950. Vangin tytär on kirjoittanut valokuvaan: ”Murhaajat!” Kirjan kuvitusta.
”Päästyään vihdoin hoitoon, aliravitsemuksen edettyä pitkälle, enemmistö kuoli sairaalassa.” Kirjan kuvitusta. Kuva: Garf
Entä nyt, kun neuvostoleirit ovat melko kaukaista historiaa mutta niiden muiston ylläpitäjiä vähätellään ja vainotaan Venäjällä?
Anne Applebaumin suurteos ei sinänsä ole vanhentunut, vaikka harppoen etenevä leiritutkimus on sen valmistumisen jälkeen syventänyt tiettyjen teemojen tuntemusta. Alkuvuonna ilmestynyt antologia Rethinking the Gulag tarjoaa tutkimustilanteesta mallikkaan yhteenvedon.
Vuonna 2003 laatimissaan jälkisanoissa Applebaum puhuu ”nykyisestä Venäjästä”, ja se osa kirjasta on jo pölyttynyt. Hento toive ”julkisen keskustelun” mahdollisuudesta ei enää elähdytä.
Kirjassa kehuttu ihmisoikeusjärjestö Memorial on lakkautettu ja Sandarmohin murhatantereen tutkija Juri Dmitrijev viskattu vankeuteen, eikä Venäjän tyrmiä parane vieläkään kiitellä ihmisarvoisista oloista.
Kaunista olisi ajatella, että Suomi voisi yhä olla itänaapurin mielipidevankien turvapaikka. Mutta kiirettä pitää, sillä kohdakkoin itärajamme tilkkeeksi pystytetään satojen kilometrien pituudelta piikkilanka-aitaa, joka joskus muinoin yhdistettiin yksinomaan leirimiljööseen.
Nimet ja numerot eivät ole nippelitietoa
Erkki Vettenniemi
Kirjoittaja on kotimaisesta leirikirjallisuudesta väitellyt vapaa toimittaja ja tutkija.
Piskuisen kielialueen kriitikolla on harvoin vaikutusta valtakielten markkinoilla. Kun Anne Applebaumin Gulag ilmestyi alkukielellä, tohdin kiittää tekijää sähköpostitse ja huomauttaa parista Suomea sivuavasta erheestä. Hän lupasi välittää tarkennukset eteenpäin.
Gulagin suomenkielisen laitoksen kartassa Suomen itäraja on yhä piirretty väärin. Vaikka kuvateksti puhuu 1930-luvusta, merkintä noudattaa nykylinjaa. Näin hämärtyy käsitys siitä, miten lähellä Suomea varhaiset leirit todella olivat ja millainen houkutus niiden asukeilla oli karata länteen.
Edelleen myös esitetään, että ”25 000 amerikansuomalaista” olisi muuttanut Neuvostoliittoon 1930-luvulla. Tämä luku, jossa on lähes 20 000 liikaa, palautuu takavuosien amerikkalaisen tutkimuksen lapsukseen.
Applebaumin ansiokkaan suomentajan Antero Helasvuon kynänjäljeksi luettakoon sitten se, että Neuvosto-Karjalan ”suomenkielinen vähemmistö” on vaihdettu ”suomen- ja karjalankieliseen vähemmistöön”. Molemmat ryhmät jauhautuivat 1930-luvun terrorissa.
Suomentajan alkusanojen mukaan sairaus oli tehdä käännöshankkeesta lopun, ja sitä kautta selittynee kirjallisuusluettelon epätasaisuus.
Esimerkiksi 1920-luvun suomalaisen leirivangin Boris Cederholmin Punainen painajainen esitellään vain englanninnoksena, samoin 1980-luvulla vangitun runoilijan Irina Ratušinskajan Harmaa on toivon väri.
Unto Parvilahden Berijan tarhoja Applebaum ei lainkaan noteeraa, vaikka se ilmestyi myös englanniksi. Suomalaisittain tunnetuimmalla leirikirjalla oli terapeuttista vaikutusta vain tässä maassa ja nimenomaan 1950-luvulla.
