Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Tutkija Mikko Majander ei jätä kiveäkään kääntämättä ruotiessaan 1950-luvun puolueriitaa.
Väinö Leskinen (oik.) keskustelee Väinö Tannerin kanssa Sdp:n puoluekokouksessa vuonna 1957. Kokouksessa huipentui valtataistelu leskisläisten ja skogilaisten välillä. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Väinö Tanner, 76, yhden äänen erolla. Puolueen hajaannus syveni. Kuva: Aarne Lehto
Unto Hämäläinen
Tietokirjat
Mikko Majander: Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. Sdp:n historia neljäs osa 1952–1957. Siltala. 480 s.
”Ilmeisesti meiltä ovat viholliset loppuneet, kun tappelemme toistemme kanssa”, kirjoitti Sdp:n Kymen piirisihteeri Valde Nevalainen epäonnistuneen presidentinvaalikampanjan jälkeen talvella 1956.
Nevalainen tiivisti oivallisesti tähän ironiseen havaintoon Sdp:n hajaannuksen, joka on pääteema dosentti Mikko Majanderin kirjassa Kylmän sodan ja ristiriitojen puolue. Kirja on Sdp:n historian neljäs osa ja käsittelee vuosia 1952–1957.
Majanderin teksti kulkee kuin jännityskertomus. Vielä 1950-luvun alussa demarien sisäiset riidat olivat ”normaaleja” otteluita.
Syksyllä 1954 tunnelma tiheni: ”Elettiin vedenjakajalla, jossa miehet tunnustelivat toisiaan, kuka alkaisi kenenkin kanssa ja mitä. Leirikunnat saivat pikkuhiljaa hahmoa”, Majander kuvaa puolueriidan alkua.
Yksi leirikunta syntyi puolueen puheenjohtajan ja toinen puoluesihteerin ympärille.
Puoluesihteeri Väinö Leskinen oli demarien ykköspoliitikko. Seuraavina rankingissa olivat moninkertainen ministeri Karl-August Fagerholm ja paluun politiikkaan tehnyt entinen puheenjohtaja Väinö Tanner. Vasta neljäntenä oli puolueen puheenjohtaja Emil Skog.
”Skog on ollut puheenjohtaja lähinnä sen vuoksi, ettei muusta ole päästy sopimukseen, mikään johtaja hän ei ole ollut”, nuori turkulainen Mauno Koivisto tylytti lehtikirjoituksessa.
Skog ei ollut koskaan kansanedustaja, vaikka toimi toistakymmentä vuotta maan suurimman puolueen puheenjohtajana ja istui monessa hallituksessa puolustusministerinä.
Skog hoiti virkaansa posti- ja lennätinlaitoksen huoltotarkastajana. Hän oli hiljainen työväenmies, jonka elintavat olivat nuhteettomat mutta taidot vaatimattomat.
Puoluesihteeri Leskinen oli rintamaupseeri, entinen huippu-urheilija, urheilujohtaja, kansanedustaja ja ääniharava, kielitaitoinen, karismaattinen hurmuri – ja jatkuvissa vaikeuksissa viinan kanssa. Vastakohdat eivät täydentäneet vaan hylkivät toisiaan.
Kirjan kannessa puoluesihteeri ja puheenjohtaja poseeraavat ja puristavat toisiaan kädestä. Kuva valehtelee, sillä sen ottohetkellä vuonna 1955 molempien toinen käsi oli nyrkissä.
Valtataistelu leskisläisten ja skogilaisten välillä oli jo alkanut ja huipentui uuden puheenjohtajan valintaan huhtikuussa 1957 pidetyssä puoluekokouksessa.
Vastakkain olivat leskisläisten tukema 76-vuotias Väinö Tanner ja punamultahallituksen pääministeri Karl-August Fagerholm, jota äänesti skogilaisten lisäksi joukko ns. kolmaslinjalaisia. Tanner voitti yhdellä äänellä ja hänen valintansa jos mikä syvensi hajaannusta.
Ennen puoluekokousta molemmat riitapuolet olivat kääntyneet suurvaltojen puoleen ja pyytäneet apua.
Skogilaiset saivat rahaa Neuvostoliitosta. Moskovan kanta oli selvä: Leskisen ja Tannerin kopla oli ”valekaapuun pukeutunutta kokoomuslais-fascistista porukkaa”. Leskisläiset saivat rahaa Yhdysvalloista.
Näin kylmä sota sytytti Sdp:n sisälle pesäkkeensä. Ruplat ja dollarit olivat kuivaa polttoainetta ja niitä tuli paljon.
Kotimaasta tukea skogilaisille antoivat maalaisliitto ja äärivasemmisto. Leskisläiset saivat apua oikealta. Merkittävä oli myös presidentti Urho Kekkosen rooli. Kekkonen ja Tanner eivät sietäneet toisiaan, ja pian välirikko presidenttiin koski koko puoluetta.
Kirjan loppuessa Sdp on hajoamispisteessä. ”Sdp ei jakautunut huhtikuussa 1957 kuin veitsellä leikaten. Tuskin kenellekään edes johtoportaassa, saati rivijäsenten keskuudessa, oli käsitystä siitä, mitä oli edessä”, Majander kirjoittaa.
Nyt tiedämme, mitä oli edessä. Sdp:n lisäksi kahtia jakautuivat ammatillinen keskusjärjestö SAK, urheiluliitto TUL ja monet sadat työväen järjestöt pikkulasten kerhoja myöten.
Vaikka ne yhdistyivät 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, jäi riidasta demarien mieliin syvä trauma.
Se on osaltaan vaikeuttanut myös historian kirjoittamista. Karkeasti sanottuna piti odottaa niin pitkään, että pääosa hajaannuksen kokeneista vanhoista tovereista ennätti kuolla, ennen kun 1950-luvun tapahtumista pystyttiin kirjoittamaan.
Mikko Majander ei ole jättänyt kiveäkään kääntämättä penkoessaan puolueen saloja. Majander ei suotta silottele pimeää vaihetta Sdp:n historiassa, vaan kirjoittaa konkreettisesti, värikkäästi ja iskevästi.
”Kyllä toverit tekivät sen itse. Muut vain käyttivät auliisti heidän erimielisyyksiään hyväksi”, hän arvioi riidan perimmäistä syytä.
Sdp oli 1950-luvulla niin merkittävä tekijä, että sen sisällissota pysäytti Suomen kehityksen. Demarien tavoite oli teollistaa maa ja rakentaa Suomesta Ruotsin malliin hyvinvointivaltio.
Tavoitteet eivät toteutuneet, sillä Sdp oli lähes kymmenen vuotta sivussa ja maalaisliitto piti valtaa.
Kun Sdp pääsi jaloilleen ja palasi hallitukseen 1966, suuri rakennemuutos kaatui heti päälle. Maaseudun liikaväestölle, työikään tulleille suurille ikäluokille, pystyttiin tarjoamaan vain lämmintä kättä.
Niinpä kymmenet tuhannet nuoret pakenivat työn perässä Ruotsiin, ja monet jäivät sille tielleen.
