Kulttuuri|Kirja-arvostelu
Ville Eerolan teos välttää kaikkea ylimääräistä draamaa. Silti tanssivat naiset ja jallupaukut 1940-luvun Helsingissä tuovat mieleen oman aikamme bilekohut.
Tove Jansson Eva Konikoffin kuvaamana. – Kirjan kuvitusta. Kuva: Eva Konikoff / Mark Saran
Jani Saxell
Romaani
Ville Eerola: Rakkaudella, Tove. Docendo. 230 s.
Kirjailija, kuvataiteilija, pilapiirtäjä ja sarjakuvantekijä Tove Janssonia (1914–2001) on tarkasteltu viime vuosina fiktion keinoin ahkerasti.
Zaida Bergrothin Tove (2020) kuvaa Janssonin sydämen oppivuosia ja suuria rakkauksia suomenruotsalaisissa boheemipiireissä. Elokuvassa ollaan maailmanmaineen kynnyksellä.
Johanna Venhon romaani Syyskirja (2021) keskittyy vanhuuden ja luopumisen tunnelmiin. Fokus on Janssonin suhteessa äiti-Hamiin eli Signe Hammarsten-Janssoniin (1882–1970), samoin arkisessa elämänkumppanuudessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän (1917–2009) kanssa.
Ville Eerolan (s. 1990) romaani Rakkaudella, Tove on siis jo kolmas tulkinta Janssonin elämästä parin vuoden sisään. Löytyykö sille enää omaa tilaa ja sanottavaa?
Eva Konikoff (1908–1999) jatkoi Suomesta matkaansa Yhdysvaltoihin jatkosodan lähestyessä. – Ajoittamaton valokuva.
Kyllä löytyy, sillä tulokulma on uniikki: Janssonin ja valokuvaaja Eva Konikoffin eli Konin (1908–99) ystävyys.
Konikoff kasvoi isoäitinsä luona Novgorodissa. Sukutarinan mukaan hänet lähetettiin vallankumouksen melskeissä yksin järven jäätä pitkin Suomen puolelle.
Jatkosodan lähestyessä kolmikymppisen venäjänjuutalaisen ja ikuisen albatrossin on jatkettava matkaansa Uuteen maailmaan.
Janssonin kirjeet Atlantin taa ovat säilyneet, vastaukset eivät.
Eerola tarttuu aukkopaikkoihin ja pieniin vihjeisiin. Hänen romaanissaan Janssonin ja Konikoffin välillä ehtii leimuta Suomessa romanssi.
On ”parnassolaisen kesän” 1940 rembrandtmainen väriloisto, kiihko ja täyttymys. Ja kevään 1941 pitkät jäähyväiset. ”Mymlaaminen” käy rakastelun koodinimestä.
Kahta kosmopoliittia ja pasifistia yhdistää voimakas epäluottamus politiikkaa ja ideologioita kohtaan.
Mutta pääseekö tuhoisia ideologioita koskaan todella pakoon?
New Yorkissa Konikoff liittyy legendaariseen Photo Leagueen, 1930-luvun Suuren laman myötä perustettuun, yhteiskunnallisesti kantaaottavaan valokuvaajajärjestöön.
1940-luku on Lifen kaltaisten, kuvajournalismiin erikoistuneiden lehtien vahvaa aikaa. Konikoff tutustuu Sid Grossmaniin ja muihin guruihin. Samoin tulevaan presidentinrouvaan eli Jacqueline Kennedyyn.
Konikoffin vaikuttavia henkilökuvia Bronxin ja Harlemin asukkaista julkaistaan nyt ensi kertaa Rakkaudella, Tove -kirjan sivuilla. Joten tällä kertaa kannattaa tarttua nimenomaan painettuun kirjaan.
Oikeastaan Konikoffkin on tarinankertoja, mutta epäsuoralla tavalla: kuvattavat katsovat usein poispäin kamerasta. Heillä on selvästi isoja asioita meneillään ja tunteita käsiteltävänään. Katsojan osa on jäädä arvailemaan, mistä milloinkin on kyse.
1950-luvulle tultaessa Photo Leaguen kokouksissa hiippailee FBI:n nuuskijoita. Senaattori Joseph McCarthyn kommunisminvastainen kampanja johtaa järjestön kieltämiseen.
Ville Eerolan romaanissa on Eva Konikoffin ottamia valokuvia, ilman ajoituksia tai kuvatekstejä. Yhtenä poikkeuksena on tämä valokuva, josta tiedetään sen esittävän näkymää Konikoffin kodin ikkunasta Manhattanilla. Kuva: Eva Konikoff / Mark Saran
Konikoff onnistui pakenemaan Euroopan viiksidiktaattoreita. Rakkaudella, Tovessa hänen uransa tyssää kylmän sodan alun hysteriaan.
Miksi Konikoff ei palaa Suomeen, lyhyttä näyttelyvisiittiä lukuun ottamatta? Entä miksi hänen on niin vaikeaa hyväksyä Janssonin myöhempiä naissuhteita?
Eerolan romaanissa takana on rakkaudenpettymys, välillä myös silmitön mustasukkaisuus.
Tämä ei kuitenkaan estä Janssonin ja Konikoffin kaiken voittavaa ystävyyttä: sopimusta täydellisestä avoimuudesta, luottamuksesta ja rehellisyydestä.
Koska New Yorkin ja Helsingin välillä on 7 000 kilometrin turvamarginaali, kirjeissä voi kertoa kaiken.
Ville Eerola Kuva: Docendo
Janssonin ja Konikoffin epäsuhtaisesta rakkaudesta saisi melkoista epookkia, kuvailevan ja runsaan historiallisen romaanin.
Eerola kuitenkin välttää ylimääräisen draaman, tirkistelyn ja skandaalinkäryn. Hänen lauseensa ovat kirkkaita ja kuulaita. Rivienväleillä ja hiljaisuudella on painoarvoa.
Rakkaudella, Tovesta tulevat mieleen Kristina Carlsonin ja Joel Haahtelan kirje- ja päiväkirjaromaanit, samoin Jukka Viikilän Finlandia-voittaja, C. L. Engelin fiktiivinen ”yöpäiväkirja” Akvarelleja Engelin kaupungista (2016).
Pelkistämisen ja niukkuuden ehdoilla mennään. Esimerkiksi kahta Janssonin elämän keskuspaikkaa konkretisoidaan tuoksuja listaamalla.
Ullanlinnan torniateljeehen kuuluvat tärpätti, maali, kahvi, savukkeet, parfyymi, liima ja fiksatiivi. Klovharun saarelle taas mädäntyvä levä, suola ja sitruksiset tuoksut.
Muistilaput, yliviivatut sanat ja kesken jäävät lauseet korostavat tässä ja nyt -tuntua. Kuin kyseessä todella olisi Janssonin pitkä ja polveileva kirje hiljattain edesmenneelle ystävälle ja sielunkumppanille.
Välillä elegisiä, välillä ilkikurisen vallattomia lauseita tekisi mieli kehystää seinälle.
”Ei paineita. Maailmaahan tässä ollaan vain luomassa.”
Eerola debytoi romaanilla Nuori Waltari (2020). Nyt kolmikymppinen kirjailija sujahtaa 85-vuotiaan, kremppojaan potevan ja kuolleiden kanssa väittelevän Janssonin nahkoihin.
Muistojen laajakaistalla mennään myös 1940-luvulle, sodan suruihin ja orastavaan elämänjanoon.
Jansson rakastaa jaloviinaa ja kauniita vaatteita. Naapurit kyttäävät torniateljeen keskenään tanssivia naisia. Onneksi tuolloin ei ollut Seiska-lehteä ja älypuhelimia!
Ehkäpä Janssonia ja Mika Waltaria yhdistää tietty inhimillisyyden, suvaitsevaisuuden ja kauniin turhuuden eetos.
Helsingin pommitusten aikaan Konikoff tukee nälkätaiteilevaa ystäväänsä taloudellisesti.
Janssonia käytännön asiat eivät paina ”(…) villisian viiksikarvan vertaa.” Hän käyttää Amerikan dollarit turkiksiin.
