Kansalliskiihkoisen populismin voittokulku on pysähtynyt. Nyt on enenevästi toiveita siitä, että liberaali demokratia puolustaa asemiaan.
Sixten Korkman
Suomen hallituksella ei mene hyvin. Mutta myös meidän kannaltamme tärkein kehitys tapahtuu nyt kaukana Suomen rajojen ulkopuolella.
Marraskuun toinen viikko oli tästä esimerkki. Tuon viikon aikana Ukraina valtasi takaisin Hersonin kaupungin, ja Yhdysvaltojen välivaalit olivat tappio Donald Trumpille.
Maailmalla on meneillään – kuten kylmän sodan aikana – ideoiden taistelu. Vastakkain ovat yhtäältä liberaalin demokratian eri muodot, toisaalta autoritaariset hallinnot ja kansalliskiihkoiset populistit. Pitkään tuo taistelu aiheutti liberaalin demokratian kannalta kasvavia huolia.
Brittien vuoden 2016 brexit-äänestys oli populismin voitto. Samana vuonna seurasi iso jytky, Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi. Sen jälkeen oikeistopopulismi on voimistunut lähes kaikkialla.
Oikeistopopulismin nousussa on kyse haaksirikon kärsineen uusliberalismin perinnöstä. Uusliberalismi oli vuosikymmeniä etenkin angloamerikkalaisten maiden yhteiskuntapolitiikkaa hallitseva ideologia. Aluksi markkinaehtoinen politiikka edisti talouden tehokkuutta. Sittemmin pitkälle viety markkinafundamentalismi ruokki kohtuutonta eriarvoisuutta ja epävakautta.
Uusliberalismi on nyttemmin aatteena kuollut. Ruumiinavaus kertoo, että kuolinsyitä olivat muun muassa uusliberalismin mukaisen politiikan joillekin väestöryhmille aiheuttamat pelot ja katkeruudet. Eritoten finanssikriisit ovat olleet yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan karmeita. Ne vähensivät luottamusta demokratiaan niin lännessä kuin idässäkin.
Kansalliskiihkoinen populismi syntyi rikkaita suosineen sekä eriarvoisuutta ja yhteisöllisyyden merkitystä vähätelleen politiikan seurauksena.
”
Finanssikriisit veivät luottamusta demokratiaan.
Britanniassa Liz Truss halusi olla uusi Margaret Thatcher. Trussin lyhyeksi jäänyt pääministerikausi muistuttaa Karl Marxin tokaisusta, jonka mukaan historia toistaa itsensä ensin tragediana ja sitten farssina.
Venäjän presidentin Vladimir Putinin sotapolitiikka ja rikokset ihmisyyttä vastaan ovat pelottavin esimerkki vääristyneiden arvojen ja uskomusten turmiollisista vaikutuksista. Putinia motivoi imperialistinen nostalgia sekä usko länsimaiden auringonlaskuun ja moraaliseen rappeutumiseen. Samalla hän pelkää, että länteen suuntautuva Ukraina voisi menestyä ja haastaa hänen hallintonsa myös Venäjän kansalaisten silmissä.
Viime aikoina on nähty lupaavia merkkejä tilanteen muuttumisesta. Ukrainan sodan loppu on hämärän peitossa, mutta näyttää aiempaakin selvemmältä, että Putin ei sotaa voita. Tämä on demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kannattajalle iso asia, sillä Putinin voitto antaisi autoritaarisille hallinnoille ja kansalliskiihkoiselle populismille tuulta purjeisiin kaikkialla.
Republikaanien menestys Yhdysvaltojen välivaaleissa oli enemmänkin tappio kuin voitto – ainakin Donald Trumpin kannalta. Maailman mahtavin valtio näyttää onneksi pysyvän ainakin toistaiseksi demokratian tiellä. Ja brittien enemmistö on nykyisin sitä mieltä, että brexit oli erehdys.
Toisaalta populismi on edennyt Italiassa ja Ruotsissa. Italian on kuitenkin heikon taloutensa takia lähes pakko kunnioittaa EU:n vaatimuksia. Ruotsidemokraatit lyövät leimansa politiikkaan mutta eivät uhkaa Ruotsin demokratian instituutioita.
Elämme vaarallisempia aikoja kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Nyt on kuitenkin enenevästi toiveita siitä, että liberaali demokratia puolustaa asemiaan. Sen turvaamiseksi on myös energiakriisin ja taantuman oloissa ensiarvoisen tärkeää, että länsi ja EU jatkossakin tukevat Ukrainan taistelua itsensä ja Euroopan puolesta.
Suomen hallitus on kuulemma kriisin partaalla. Sitä voi valittaa, mutta talven pimentyessä ja kylmetessä voi lohduttautua sillä, että maailman kehitys ei kuitenkaan ole menossa kaikilta osin väärään suuntaan.
Kirjoittaja on pitkän linjan talousvaikuttaja.
