Finland
This article was added by the user . TheWorldNews is not responsible for the content of the platform.

Kolumni: Lähdin Puolaan maanpakoon hallituksen saamattomuutta ja sinunkin kannattaisi, sillä tämä on suomalaisen miehen safe space

Dzien dobry! Se on puolaa ja tarkoittaa rajat kiinni. Krakovassa paikalliset toistelevat sitä ylpeinä joka paikassa. Lähdin viime viikolla pakoon Suomen kokemaa kansainvälistä mainehaittaa ja hallituksen saamattomuutta tänne, missä isänmaallinen mies kykenee hengittämään.

Meno täällä on täysin toista kuin Suomessa. Venäjää ei kuule eikä pitkiä rekisterikilpiä näe, mutta Ukrainan lippuja on ihan joka paikassa ja katusoittajat keräävät heille rahaa. Venäjän konsulaatin eteen perustettiin jo heinäkuussa Vapaan Ukrainan aukio selfieitä varten. Eipä ole onnistunut Suomen punikkihallitukselta.

Museoista olen ymmärtänyt, että puolalaiset ovat oikeastaan suomalaisten veljeskansa: molemmat aina historian oikealla puolella, natsismin ja kommunismin yläpuolella ja hyvää tahtoneina uhreina kansainvälisen politiikan myrskyissä.

Vasta täältä sivistysvaltiosta käsin kirkastui, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut Suomen maaksi, johon moraali menee kuolemaan.

Keväällä Suomi halusi länteen ja Natoon, mutta viimeistään viime viikkoina olemme saaneet huomata, että lännessä vallalla ovat inhottavat suomettuneet arvot.

Autoritäärinen Venäjä on näihin päiviin asti puolustanut kansalaistensa oikeutta paeta ulkomaille, liikekannallepanosta huolimatta – mutta heitä ottavat vastaan vain sinisilmäiset länsivallat.

Liikekannallepanon jälkeen Saksan oikeusministeri Marco Buschmann kutsui liberaalin demokratian ystäviä maahan pakoon nopeammin kuin kukaan ehti sanoa Finnlandisierung. Sama mädäntynyt arvopohja on levinnyt jo Mongoliaankin, jonka entinen presidentti lupasi turvaa Venäjältä pakeneville.

Suomi oli onneksi toista, mutta meitä kohtasi vielä kiperämpi ongelma: läntisten arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen korruptoimat viranomaiset ja lainsäädäntö.

Kärkipoliitikot presidenttiä myöten koettivat olla vastuullisia, mutta suomalaisia viranomaisia kiinnosti enemmän lakien noudattaminen kuin vesikauhuinen russofobia. Edes Suojelupoliisi ei suostunut julistamaan venäläisiä turvallisuusuhaksi.

Suomettuneisuus onkin liian pitkälle menneen läntisen demokratian sivutuote. Siksi olemme alkaneet katsella ihaillen sopivasti puutteellisia demokratioita kuten Baltian maita ja tätä edistyksen majakkaa Puolaa, joissa hommat kyllä hoituvat.

Yleensä oikeusvaltiossa ajatellaan, että viranomaisten ja lakien tehtävä on suojella kansalaisia järjestelmän mielivallalta, mutta mitä venäläisiin tulee, mielivalta on vasta hyvä lähtökohta. Onneksi Schengen-lainsäädännöstä keksittiin kansainvälisen haitan pykälä, jolla poliitikot kenties saavat rajat kiinni ilman sen kummempaa juridista näpertelyä.

Viimein Suomi on saamassa arvonsa järjestykseen ja rakentamassa politiikkaansa ”groteski Venäjä-viha” peruskivenään – puolustusministeri Šoigua siteeratakseni.

Järjen ääni on ollut Ulkopoliittinen instituutti, kuten eduskunnan alaisen tutkimuslaitoksen tehtäviin sopii.

Instituutin johtaja Mika Aaltola valmisteli presidenttikampanjaansa Ilta-Sanomien kolumnissa kehittämällä suomalaista mutta suomettumatonta demokratiaa. Hänestä tulevia eduskuntavaaleja varten pitäisi laatia erityisiä listoja ”politiikan yläpuolella” olevista ihmisistä, jotka ovat sitoutuneet ”samaan tärkeään agendaan” eli ”Idän vaaran välttämiseen”.

Pian tämän jälkeen saman laitoksen venäläisten kohtelun erityisosaston johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak löysi keskitien sille, miten ei-suomettuneen tolkun suomalaisen kannattaa suhtautua venäläisiin. Pakenevat voisi laittaa sotavanki- tai internointileireihin, hän ehdotti. (Tervetuloa tutustumismatkalle tänne Puolaan!)

Patrioottisten ja kunniakkaiden puolalaismuseoiden käytävillä mieltäni ovat riivanneet Suomen kansallisen kertomuksen epäisänmaalliset harhat. Erityisesti minua on häirinnyt Eetu Iston klassikkomaalaus Hyökkäys, jota jotkut kehtaavat pitää nationalistisena.

Eetu Iston teos Hyökkäys. EPA /AOP

Isto maalasi teoksen vuonna 1899 puolustaakseen perustuslaillista suomalaista ajattelua, vaikka tosiasiassa se on traaginen kuvaelma suomettuneisuudesta. Taulussa kaksipäinen kotka koettaa repiä lakikirjaa Suomi-neidolta, joka puristaa sitä kaksin käsin.

Suomalaisuutta puhtaimmillaan on kuitenkin se, että jos kotkasta näkee edes vilahduksen, lakikirja lentää jorpakkoon.