Suomalaisen hyvinvointivaltion yhteiskuntasopimus solmittiin viime vuosisadalla. Sen jälkeen moni asia on mennyt uusiksi.
Kuva: Matti Pikkujämsä
Robert Sundman
Puoluejohtajien nälvittyä toisiaan budjettiriihen jälkeen Ylen A-talkissa, hoitajien osoitettua mieltään eduskuntatalolla viime viikolla ja valtiovarainministeriön julkaistua madonlukujaan tänä maanantaina huomasin miettiväni yhtä sanaa.
Tuo sana on yhteiskuntasopimus.
Suomessa sanalla on poliittisessa keskustelussa paha kaiku, koska sitä ovat käyttäneet lähinnä keskustalaiset pääministerit – ja vieläpä kovin epäonnisesti.
Esko Aho yritti 1990-luvun alkupuolella sorvata työmarkkinapakettia, jonka hän oli ristinyt yhteiskuntasopimukseksi. Samaa kokeili Juha Sipilä vuonna 2015 laihoin tuloksin. Ja jotain samankaltaista ehti välissä haikailla Mari Kiviniemikin.
Yhteiskuntasopimuksessa on kuitenkin kyse jostain paljon suuremmasta kuin pannukakuksi muuttuneesta keskustalaisesta työmarkkinatraditiosta. Sana juontaa juurensa aina 1600-luvun poliittiseen filosofiaan asti, mutta se olisi käyttökelpoinen tänäkin päivänä.
Oikeastaan poliitikot voisivat alkaa puhua rohkeammin siitä, millainen on suomalainen yhteiskuntasopimus – ja miten sitä olisi päivitettävä.
Uuden yhteiskuntasopimuksen kannalla on muun muassa London School of Economicsin johtaja ja Britannian parlamentin ylähuoneen jäsen Minouche Shafik.
Viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan What We Owe Each Other (Random House) Shafik argumentoi, että ellei uutta yhteiskuntasopimusta saada aikaan, seurauksena on lisää poliittista epävakautta ja protesteja.
”
Viime vuosisadan lopulle saakka yhteiskuntasopimuksia ohjasi lähtökohta, jossa mies tienasi ja nainen hoivasi.
Monia kuuluisia poliittisia filosofeja mukaillen Shafik määrittelee yhteiskuntasopimuksen eräänlaiseksi yhteiskunnan kokonaisdiiliksi, jossa määritellään osapuolten velvollisuudet ja vastuut. Mitä minä saan yhteiskunnalta? Entä mitä yhteiskunta saa vastineeksi minulta?
Kyse ei ole ainoastaan ihmisen ja valtion välisestä sopimuksesta. Perheet tekevät palkatonta työtä hoivaamalla ja kasvattamalla ja kantavat osan riskeistä ostamalla vapaaehtoisia vakuutuksia.
Hyväntekeväisyysjärjestöt taas auttavat vähävaraisista ja vanhuksista huolehtimisessa. Työnantajat eli yritykset osallistuvat yhteiskuntasopimukseen rahoittamalla erilaisia etuuksia.
Omat roolinsa sopimuksessa on siis niin yksilöillä, yrityksillä, kansalaisyhteiskunnalla kuin valtiollakin.
Viime vuosisadan lopulle saakka yhteiskuntasopimuksia ohjasi lähtökohta, jossa mies tienasi ja nainen hoivasi.
Lapsia saatiin ydinperheissä, ja avioliitot jatkuivat hautaan saakka. Työurat tehtiin yhdellä työnantajalla ja niillä taidoilla, jotka hankittiin nuorena. Eläkettä kesti joitakin vuosia.
Nämä oletukset ovat edelleen monien länsimaisten yhteiskuntien yhteiskuntasopimusten taustalla – siitä huolimatta, että ne eivät enää pidä paikkaansa.
Perhe-elämä on muuttunut, työurat pirstaloituneet ja taidot kaipaavat jatkuvaa päivittämistä. Eläkkeellä voidaan olla jopa vuosikymmeniä, ja yhä useammalla työikäisellä on jatkossa tarve hoitaa mahdollisten lastensa lisäksi vanhempiaan ja jopa isovanhempiaan. Samaan aikaan ilmasto lämpenee ja muuttaa planeettamme elinolosuhteita.
Kun maailma muuttuu mutta yhteiskuntasopimus ei, riskit alkavat jakautua epätasaisesti ja resurssit ovat väärässä paikassa. Syntyy ahdistusta ja epävarmuutta.
Shafikin analyysin mukaan juuri tästä kumpuavat populismin nousu, erilaiset vastaiskut globalisaatiolle, talouskriisit, kulttuurisodat etnisyyden ja sukupuolen ympärillä sekä nuorten mielenilmaukset ilmastotoimien puolesta.
Vinoutunut yhteiskuntasopimus saa ihmiset kapinoimaan.
Myös suomalainen yhteiskuntasopimus on muovautunut pitkälti sotien jälkeen, hyvinvointivaltiota rakennettaessa.
Väestön ikääntymiseen liittyvät kysymykset ovat Suomessa ilmeisin esimerkki sopimuksen vinoumista. Asian vaikeutta kuvaa hyvin se, että A-talkissa poliitikot jankkaavat mielellään kymmenistä miljoonista, vaikka sotessa ja hoivassa mittaluokka on miljardeissa euroissa.
Tällaiset asiat ovat yhteiskuntasopimuksen ytimessä.
Voiko valtio luvata jatkossa kaiken saman kuin nyt?
Entä voisiko valtio auttaa jotenkin heitä, joiden osaaminen muuttuu epärelevantiksi tai asunnot muuttuvat maaseudulla arvottomiksi?
Minouche Shafik näkee, että tulevaisuuden reilu yhteiskuntasopimus takaa kaikille vähimmäisturvan mutta myös investoi mahdollisimman paljon kansalaisten koulutukseen ja terveyteen.
Ennen kaikkea se jakaa riskit oikeudenmukaisesti yksilöiden, perheiden, työnantajien ja valtion kesken.
Raami on väljä. Sen ei ole tarkoituskaan tarjota oikeistolaista tai vasemmistolaista ohjetta siitä, millaiseksi hyvinvointivaltion tai -yhteiskunnan koneisto olisi muovattava. Sen sijaan se antaa vihjeen siitä, millaisiin seikkoihin tulisi kiinnittää huomiota.
”
Ihmiset alkavat huomata, että luvattu ei toteudu.
Tarkastelulle todella on tarvetta, sillä ilmaston, teknologian ja väestörakenteen muutokset ohjaavat joka tapauksessa yhteiskuntaa johonkin suuntaan.
Voimme siis olla koskematta viime vuosituhannella sovittuun diiliimme, mutta yhteiskunta muuttuu silti ja nakertaa vanhaa sopimusta.
Aluksi teeskentelemme, että diili on tasapainoinen, koska se oli sitä joskus. Pian ihmiset alkavat huomata, että luvattu ei toteudu. He kyynistyvät ja alkavat tehdä omia ratkaisujaan: esimerkiksi terveydenhuoltojärjestelmää epäilevät ihmiset alkavat ostaa enemmän yksityisiä palveluita.
Sinänsähän siinä ei ole mitään pahaa.
Mutta sopimukseen kyynistynyt tuskin on kovin halukas olemaan itse antajana, jos hän ei koe saavansa mitään.
