Kolumnit | Opiskelijaboksin lämpötilaa piti laskea, eikä opintolaina riittänyt – 1970-luvulla opiskellut kertoo, mitä kauheaa inflaatiosta seurasi

Tampereen yliopiston kuppilassa puhutti 1970-luvulla aihe, joka on taas ajankohtainen: inflaatio. Neuvostoliittoa ei sentään kukaan taida enää haikailla, kirjoittaa Unto Hämäläinen.

Kävi niin kuin keskustelussa usein nykyisin käy. Jos tulee puhetta oikein vanhoista ajoista, minulle esitetään automaattisesti tämänkaltainen kysymys: millaista oli, kun Suomessa oli korkea inflaatio?

Muistini kaivosta palasivat kurjat vuodet 1973–1975, jolloin inflaatio oli vuodessa lähes kaksikymmentä prosenttia. Aloitin silloin opiskelun Tampereella ja otin opintolainan. Etukäteen olin laskenut, että pärjäisin sillä nipin napin lukuvuoden. Hinnat nousivat kuitenkin niin nopeasti, ettei laina riittänyt.

Inflaation aiheuttama ahdinko oli puheenaihe yliopistolla. Ajan hengen mukaisesti siitä puhkesi poliittinen kiista, joka yltyi kuppilakeskusteluissa peräti idän ja lännen väliseksi otteluksi.

Toverit idän kannattajat muistuttivat, ettei Neuvostoliitossa ollut inflaatiota. Leivän hinta ei ollut noussut sitten lokakuun 1917 ja bolsevikkivallankumouksen. Lännen kannattajien oli vaikea vastata, koska tamperelaisen perinneleivän, rievän, hinta nousi jatkuvasti.

Enempää en osannut kysyjälle muistinvaraisesti kertoa. Myöhemmin tarkistin, mitä mainituista vuosista kerrotaan Suomen Pankin historiasta kertovassa teoksessa Parlamentin pankki. Antti Kuusterän ja Juha Tarkan katsauksen otsikko oli minusta osuva: Inflaatioräjähdys.

Räjähdys alkoi vuonna 1973, ja inflaatio huiteli korkeissa luvuissa viisi vuotta peräkkäin. Vasta vuosikymmenen lopulla se painui kuuteen–seitsemään prosenttiin, joka oli ennen euroaikaa melko tavallinen vuosi-inflaatio.

Olin näköjään kärsinyt koko opiskeluajan inflaation kurimuksesta. Velallisena sain siipeeni myös niistä toimista, joilla inflaatiota yritettiin taltuttaa.

Historiateoksessa kerrotaan, miten Mauno Koiviston johtama Suomen Pankin johtokunta ehdotti kerran korkoon jopa kolmen prosenttiyksikön kertanostoa. Kansanedustajista koottu pankkivaltuusto uskalsi nostaa vain puolitoista prosenttiyksikköä. Noston jälkeen peruskorko oli neljä vuotta peräti 9,5 prosenttia.

Silloinkin inflaatio sai kasvusysäyksen sodasta. Lokakuussa 1973 arabimaat ja Israel joutuivat sotaan ja arabimaat rajoittivat öljyntuotantoa.

Seuraukset olivat dramaattiset. Kahdessa kuukaudessa öljyn hinta kansainvälisillä markkinoilla nelinkertaistui, Kuusterä ja Tarkka kirjoittavat.

Kirjaa lukiessa muistini parani ja vanhat tapahtumat palasivat mieleeni.

Pahaksi onneksi Suomessa oli juuri lisätty öljyn käyttöä lämmityksessä. Teräksinen öljysäiliö talon pihalla oli merkki elintason noususta. Puu-uunien ja halkopinojen ajan piti olla ohi.

Pääministeri Kalevi Sorsan (sd) punamultahallitus käynnisti energiansäästökampanjan, ja sain hallituksen kirjeessä kehotuksen laskea opiskelijaboksini lämpötilaa. En noudattanut neuvoa.

Muistiin on jäänyt parhaiten, miten synkältä Tampereen Hämeenkatu näytti syksyllä, kun mainosvalot ja näyteikkunat oli pimennetty illaksi ja yöksi.

Hallituksen säästöohjelman tavoitteena oli vähentää energiankulutusta noin kymmenellä prosentilla, ja se toteutui.

Energiakriisi antoi sytykettä yliopiston kuppilan itä–länsi-väittelyille. Idän puolustajat muistuttivat kerkeästi, miten Neuvostoliitto auttoi meitä avaamalla maakaasuputken Suomeen. Lännen puolustajien ei auttanut muu kuin myötäillä ja kehua idänkaupan merkitystä. Se oli kaupungissa kunniassa, sillä Tampereella tehdyistä vaatteista ja kengistä pääosa myytiin itään.

Mutta hintojen raju nousu lisäsi levottomuutta työpaikoilla, varsinkin teollisuusyrityksissä – Finlaysonilla, Tampellassa, Verkatehtaalla ja Takossa –, joiden tehtaat sijaitsivat Tammerkosken rannalla keskustassa. Työntekijät lakkoilivat ja vaativat ylimääräisiä palkankorotuksia vastikkeeksi hintojen noususta.

Kadulla pidettiin mielenosoituksia ja toreilla joukkokokouksia. Protestit saivat tukea yliopistolta. Luennon alussa yksi tovereista ehdotti tervehdyksen lähettämistä lakkolaisille. Kukapa sitä olisi kehdannut vastustaa. Jos olisi ruvennut saarnaamaan palkankorotusten haitallisista vaikutuksista yritysten kilpailukyvylle, olisi naurettu salista ulos.

Lakkoja oli niin paljon, että monet työnantajat suostuivat ylimääräisiin palkankorotuksiin. Auliuteen vaikutti myös hyvä suhdannetilanne. Firmojen tilauskirjat olivat täynnä, tuotteet kävivät kaupaksi, ja työntekijöistä oli suorastaan pulaa. Pankin historiateoksessa kerrotaan, että yksityisen sektorin palkat nousivat vuonna 1974 yli 25 prosenttia.

Pian tuli romahdus. Suomen talous meni nopeasti kuralle. Pääjohtaja Mauno Koivisto joutui jo keväällä 1975 pyytämään Kansainväliseltä valuuttarahastolta apua, jota Suomi sitten saikin. Tuen ehtona oli muun muassa se, että valtion menoja piti supistaa. Yhtenä säästötoimena leikattiin opintolainaa. Senkin riesan sain sietää opintojen lopulla.

Katson vielä Kuusterän ja Tarkan kirjoitusta ja siitä poimimiani vuosien 1973–1975 avainsanoja: sota, öljyn hinnan nousu, energiansäästökampanja, inflaation kiihtyminen, korkojen nosto, hintojen ja palkkojen kilpajuoksu.

Säpsähdän, miten ajankohtaiselta lista tuntuu. Kuin päivän uutisotsikoista.

Ennen kuin suljen paksun opuksen, vilkaisen, mikä on historiakirjan seuraavan luvun nimi: Kansallinen hätätila.