Kommentti | Helsingin poliisin takavarikoima Erdoğan-nukke muistuttaa suomettumisen vaaroista ja sananvapauden taipuisuudesta

Aina on Suomen pitänyt olla himpun verran tai ihan kunnolla suomettunut, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Pekka Mykkänen.

Helsingin poliisilla oli viime lauantaina mielestään syytä epäillä, että mielenosoittajat valmistautuivat loukkaamaan Turkin presidentin Recep Tayyip Erdoğan kunniaa. Niinpä mielenosoitukseen marssitettiin joukko mellakkapoliiseja, jotka ottivat videon välittämän vaikutelman mukaan mielenosoittajilta pois Erdoğania esittävän nuken.

Koska Suomi on vapaa maa, otan vapauden epäillä poliisia suomettuneesta toiminnasta. Käytän perustuslain takaamaa oikeuttani spekuloida.

Spekuloin, että Helsingin poliisissa on pyritty suojelemaan Suomen Nato-prosessia. Kaikkien tiedossa on, että itsevaltaista ja oikukasta Erdoğania on väitetysti suututtanut se, että häntä esittävää nukkea oli roikotettu mielenosoituksessa Ruotsissa. Seurauksena on ollut se, että Erdoğan roikottaa ilmassa Ruotsin Nato-jäsenyyttä.

Helsingin poliisin ylikomisario Heikki Porola totesi kuitenkin HS:n haastattelussa, että Suomen Nato-hakemus ei ole vaikuttanut poliisin toimintaan. Hänen mukaansa poliisi toimisi samalla tavalla, olisipa kyseessä Suomen, Venäjän tai Turkin presidenttiä esittävä nukke mielenosoituksessa.

Nukke kuin nukke.

Moni suomalainen odottaa parhaillaan kuin henkeä pidätellen, että Turkin parlamentti ratifioisi Nato-jäsenyyshakemuksen. Sitä prosessia ei nyt haluta sotkea Erdoğan-nukeilla tai Koraanien polttamisella, joista jälkimmäinen on uskonrauhaa loukkaava rikos ja ensimmäinen potentiaalinen asianomistajarikos, jos asianomaista kiinnostaa.

Nettikommenttien perusteella tilanteen herkkyys tunnistetaan laajemminkin kuin poliisin ja poliittisten päättäjien parissa. ”Ollaan hetki hiljaa, liitytään Natoon ja palataan normaaliin käytäntöön”, pohdiskeli eräs lukija nukkeuutisia HS:n kommenttipalstalla.

Poliisihallitus ilmoitti tiistaina selvittävänsä Helsingin poliisin toimet. Selvityksessä käytäneen läpi sitä, missä määrin kansalaisella on oikeus osoittaa mieltään ja pilkata ulkomaisia johtajia. Ja missä määrin poliisilla on ”velvollisuus puuttua ja dokumentoida tapahtuma, joka saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkistön”. Sellainen velvollisuus poliisilla kuulemma on, ylikomisario Porola kertoi.

Selvitys valmistunee pitkään Suomen Nato-jäsenyyden valmistumisen jälkeen. Turkki on se viimeinen puuttuva palanen 30 jäsenmaan palapelissä, ja ratifiointia on odotettu jo tälle viikolle.

Demokratian, mielenosoitusten ja sananvapauden ystävä voi olla kauhistunut Helsingin poliisin toiminnasta ja Turkkiin viime aikoina kohdistetusta suomalaispäättäjien mielistelystä.

Onko Suomesta tulossa diktatuuri, jossa ei voi mitään enää sanoa? Tätäkö se sotilasliittoon liittyminen tarkoittaa, että pitää olla jokaisen Nato-maan edessä polvillaan?

Asiaan voi suhtautua myös rauhallisemmin tai ainakin pragmaattisemmin, ajankohta huomioon ottaen. Tällaista se on olla keskellä helvetillistä maailmanpoliittista tilannetta. Venäjä käy hyökkäyssotaansa Ukrainaa vastaan ja Suomi pelkää lähihistorian ja pitkän historian opettamana, että sitä uhkaa vastaavanlainen kauhukokemus.

Mielipidekyselyistä käy ilmi, että suomalaiset sekä arvostavat demokraattista ja vapaata järjestelmäänsä että haluavat Naton jäseniksi, ja juuri nyt se edellyttää omiin vaaleihinsa valmistautuvan turkkilaispresidentin mielistelemistä, kiusallisuuksiin asti.

Onhan se noloa kumartaa ja näyttää välillä periaatteettomalta opportunistilta, mutta niin se homma on pelannut Suomen historiassa.

Neuvostoliittoa on mielistelty, EU:ta on mielistelty, Saksaa, Ruotsia ja Yhdysvaltoja on mielistelty, Venäjää on mielistelty ja nyt mielistellään tovi Turkkia, kunnes tulee jotain uutta kansallisen edun nimissä mielisteltävää.

Sananvapaus mielletään usein täysin rajattomaksi ja absoluuttiseksi asiaksi, mutta ei se sitä ole. Kyseessä on ihmisten laatimien lakien ja perinteiden viidakko, jonka rajoja testataan jatkuvalla julkisella debatilla ja toisinaan oikeusistuimissa.

Suomessa kysyttiin 1960- ja 1970-luvuilla oikeudenkäynneissä, saako sikaa esittävän messiaan piirustella ristille tai Jumalaa pilkata kirjassa. 2000-luvulla pohdittiin kautta maailman, voiko profeetta Muhammedia esittäviä piirroksia julkaista lehdissä.

Kun Suomen Sisu -järjestö julkaisi muslimimaailmaa suututtaneet Muhammed-pilapiirrokset verkkosivuillaan vuonna 2006, pääministeri Matti Vanhanen (kesk) pyysi tapahtunutta anteeksi ”omasta ja hallitukseni puolesta”. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Vanhasta toruttiin, Demari-lehdessä kiiteltiin.

Yhdysvalloissa ja Ruotsissa voi polttaa Koraanin mielenosoituksessa, Suomessa ei. Ruotsissa poliisi on tosin äskettäin kieltänyt Koraanien polttamisen vedoten siihen, että teot kasvattavat terrorismin uhkaa. Nyt sitten hallinto-oikeus pohtii, rikkoiko poliisi kiellollaan lakia.

Erdoğanin oikuttelu ja siihen reagoiminen ovat hyviä muistuttajia siitä, että aina on Suomen pitänyt olla himpun verran tai ihan kunnolla suomettunut, ja maassa on pysyvä tarve käydä keskustelua siitä, milloin mennään liiallisuuksiin. Keskustelu koskee myös mediaa.

Toimittaja-kirjailija Markus Leikola totesi viime vuoden kesäkuussa Journalisti-lehden kolumnissaan, että suomalaislehdistö oli ollut Nato-prosessin alussa sangen suomettunutta Turkin suuntaan, unohtaen muun muassa Turkin ihmisoikeusloukkaukset.

”Vallan vahtikoirat kehräävät uudessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa nyt kotikissojen tavoin”, Leikola totesi.

Lehtien päätoimittajat ajattelivat toisin ja kansa ehkä kolmannella tavalla.

Jatkossa tuntuu tarpeelliselta pestä kansallista pyykkiä siitä, millä tavalla Natoon hakeminen Suomea suometti ja miten siitä sykeröstä keriydytään tällä kertaa ulos.

Suomettumiskeskustelun käymiseen tarvitaan tietenkin mahdollisimman laajaa sananvapautta sekä pitkiä rauhan aikoja, joita Nato-jäsenyys toivon mukaan edistää kaikkien odotusten mukaisesti.